Teksti: Tuomo Björksten. Julkaistu Aamulehden Asiat-liitteessä 15.4.2012.
Talvivaaran kaivoksessa haisee. Hyytävän pureva tuuli kuljettaa nenään hajua, josta tulee mieleen Varkaus tai Valkeakoski.
Rikkivetykö täällä lemuaa?
Ei, juuri tänään tuoksahtelee elementtirikki. Metallien talteenotossa tarvitaan rikkivetykaasua, jota saadaan elementtirikistä. Tutkimuspäällikkö Jouni Pakarinen tuntee molempien aineiden hajut. Rikkivety haisee kuin mätä kananmuna, elementtirikki kuin pulla.
Hajut ovat merkki siitä, että Pakarisella riittää töitä.
Talvivaara on ollut viime aikoina otsikoissa lähes päivittäin. Ympäristöongelmien ohella käynnissä on poliisitutkinta. Kuukausi sitten 36-vuotias paltamolainen mies kuoli työnsä ääreen. Viranomaiset kertoivat torstaina julkisuudessa, että mies oli altistunut rikkivedylle. Tarkkaa kuolinsyytä tutkitaan yhä.
Talvivaaran kaivoksen toiminta perustuu yksinkertaistettuna siihen, että isosta kalliolouhoksesta räjäytetään kiveä, josta erotetaan nikkeliä, kuparia, sinkkiä ja kobolttia. Kivimassa murskataan pieniksi muruiksi, joista erotellaan metallit alueen maaperässä luonnostaan esiintyvien bakteerien avulla.
Ihminen sorkkii bakteerien elämää ruokkimalla niitä keinotekoisesti. Käsitellyt bakteerit erottavat mineraalit kivimassasta luonnottoman ripeästi. Metallit pakataan lopuksi junanvaunuihin ja kuljetetaan asiakkaille.
Metallien liottaminen bakteereilla on menetelmä, jota käytetään Talvivaaran lisäksi vain Chilessä ja Australiassa. Kun metallien talteenotto ei onnistu kunnolla, Talvivaara päästää rikkivetyä ilmaan, vaikka kaasun pitäisi pysyä visusti tuotantolaitoksen putkien sisällä.
Silloin, kun kaasun vielä haistaa, se ei ole terveydelle vaarallista. Pitoisuudet ovat pieniä ja haihtuvat tuuleen, joka puhaltaa kaivoksella armottomasti ympäri vuoden.
Pelottavinta rikkivedyssä on, että pitoisuuden noustessa vaaralliseksi sitä ei huomaa mitenkään.
Kaivoksella on spekuloitu, oliko työtapaturman aikaan metallien erottamisessa käytetty liuos liian kylmää. Prosessi oli joka tapauksessa mennyt jostain syystä pieleen. Työntekijän menehtymisen aikaan pakkanen laski lähelle 15 astetta.
Kaivosyhtiön käyttämä bioliuotustekniikka on tunnettua maailmalla ja Suomessa, mutta vasta Sotkamossa sitä on kokeiltu käytännössä. Olot ovat lisäksi jokaisella kaivoksella yksilölliset.
– Meillä on vielä aika vähän kokemusta. Talvivaaran kaivos on ollut toiminnassa vasta pari kolme vuotta, Jouni Pakarinen selittää.
– Aina, kun jotain uutta käynnistetään, on mahdollista, että tulee virhearviointeja, sanoo puolestaan Talvivaaran ympäristöpäällikkö Veli-Matti Hilla.
– Pikkuhiljaa löytyy oikea tapa tehdä asioita.
Talvivaaran viestintäpäällikkö Olli-Pekka Nissinen kierrättää vieraita kaivoksella säännöllisesti. Hän aloitti tehtävässä maaliskuun alussa, kun yh-tiön johto tajusi, ettei se ollut kertonut kaivoksen toiminnasta tarpeeksi lähialueiden asukkaille tai tiedotusvälineille.
Nissinen ja Pakarinen ovat tyypillisiä talvivaaralaisia, koska he ovat uusia. Pakarinen aloitti työt viime syksynä. Kasvava kaivos on palkannut töihin muun muassa UPM:n Kajaanin tehtaalta potkut saaneita paperimiehiä, jotka tuntevat hyvin teollisuuden prosessit.
Seisoessaan yhdellä kaivosalueen näköalapaikoista Nissinen vertaa metallien liuottamista kahvin keittämiseen. Tummasta massasta liuotetaan metalleja irti.<&p>
Koko Talvivaaran kaivoksen tuotannon idea on, että työtä tehtäisiin suljetussa prosessissa. Haitalliset aineet kiertäisivät valvotuissa oloissa, eikä kaivosalueen ulkopuolelle vuotaisi päästöjä. Toistaiseksi se toimii vain kohtuullisesti.
Vedestä on tullut yksi Talvivaaran suurimmista murheista.
Kaivos on rakennettu kahden pienen järven viereen. Sekä Salmiseen että Kalliojärveen on valunnut kaivokselta natriumsulfaattia ja mangaania. Se tarkoittaa, että järvivedestä on tullut luonnottoman suolaista.
Salminen on noin puoli kilometriä pitkä ja Kalliojärvi noin 1,5 kilometriä. Kaivos on suolannut lievästi myös parikymmentä kilometriä pitkää Laakajärveä ja kymmenisen kilometriä pitkää Kiltuanjärveä.
– Sulfaatti ja mangaani eivät ole ympäristömyrkkyjä eivätkä siten ympäristön kannalta erityisen haitallisia, selittää Talvivaaran ympäristöpäällikkö Hilla.
– Isompi ongelma olisi, jos olisimme päästäneet luontoon orgaanisia haitta-aineita tai raskasmetalleja.
Hilla hellittelee Talvivaaran puolustuksena tietoa siitä, että natriumsulfaatti tai mangaani eivät kerry kaloihin, ja kaivoksen teettämän selvityksen mukaan mukaan järvien suolapitoisuudet laskevat vuoden 2012 aikana.
Onko kaikki siis hyvin?
Fysiologi Pekka Vuorinen Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitokselta sanoo, että suolaisuuden äkillinen lisääntyminen järvivedessä stressaa kaikkia eliöitä, mutta ennen kaikkea se saattaa vaikuttaa kielteisesti kalojen ravintoon, pienten selkärangattomien eliöiden lisääntymiseen. Jos ruokaa on vähemmän, myös kalat kärsivät.
Kainuun Sanomien palstoilla kaivosyhtiön johtajia on syytetty "tunteettomiksi" ihmisiksi, jotka ovat kohdelleet kaivoksen naapureita alentavasti kuin "neekereitä". Kaivosyhtiö itse puolustautuu, että on sille eduksi tulla toimeen sekä luonnon että naapureittensa kanssa.
Aivan toimintansa alussa Talvivaara pesi vaarallista rikkivetyä prosessistaan pelkällä vedellä. Se ei toiminut. Sittemmin yhtiö otti käyttöön lipeän. Kaivoksen poistovesistä valuu vesistöihin natriumia, eikä niitä saada tämänhetkisellä tekniikalla vedestä täysin pois.
– Yhden ongelman korjaaminen aiheutti toisen, Jouni Pakarinen luonnehtii.
Talvivaara teki vuonna 2006 omat arvionsa siitä, millaisia sen sulfaatti-, natrium- ja mangaanipäästöt olisivat kaivoksen toimiessa.
Nyt kaivosyhtiö toivoo, että se voisi ylittää arviot.
– Ne ovat osoittautuneet epärealistisiksi, Olli- Pekka Nissinen sanoo.
Epävirallisten laskelmien mukaan yhtiö haluaisi nelikymmenkertaistaa sulfaatti-, kaksikymmenkertaistaa natrium- ja kuusinkertaistaa mangaanipäästönsä vuoteen 2014 asti. Sen verran kestää sellaisen tekniikan käyttöönotto, jolla vesi saadaan kunnolla puhdistettua.
Nämä nimenomaiset päästöarvot ovat vain pieni mauste Talvivaaran historiassa, mutta ne osoittavat, millainen ristiriitojen kenttä kaivos tällä hetkellä on.
Kaivosyhtiö haluaa muistuttaa, että sillä ei ole aineille ympäristöluvassa määrättyjä luparajoja. Valvovan viranomaisen edustaja, Pohjois-Suomen aluehallintoviraston ympäristöneuvos Juhani Itkonen puolestaan totesi viime kesänä Kainuun Sanomissa, että yhtiön omat päästöarviot sitovat sitä samaan tapaan kuin viralliset päästörajat.
Talvivaaran tarina on ollut täynnä yllätyksiä, myös kaivosyhtiölle itselleen.
Yksi iso yllätys oli uraanin kertyminen nikkeliin.
Suomessa on tiedetty 1970-luvulta lähtien, että Talvivaarassa on uraania. Kaivosyhtiön tarkoituksena ei ollut kuitenkaan koskaan ryhtyä uraanikauppiaaksi. Käänne tapahtui, kun nikkelin tuotannossa ilmeni ongelmia.
Talvivaara on myynyt nikkeliä Harjavaltaan, jossa venäläisomisteinen Norilsk Nickel jalostaa sitä myytäväksi eteenpäin. Nikkelissä oli mukana niin paljon uraania, että se uhkasi tukkia Norilsk Nickelin tuotantoprosessin. Yhtiö haki ja sai luvan putsata uraanin pois raaka-aineesta.
Talvivaara haluaisi kerätä uraanin talteen jo kaivoksella. Se myytäisiin Kanadaan, ja nikkelistä saataisiin parempi hinta.
– Talvivaara ei ole uraanikaivos, eikä siitä koskaan tule sellaista, painottaa Olli-Pekka Nissinen.
Uraanin talteenotossa on siis kyse tulonsiirrosta Harjavallasta Talvivaaraan. Ympäristön kannalta tilanne ei muutu miksikään.
Tulevaisuudessa kaivosyhtiö haluaa myös jalostaa nikkeliä. Silloin se ryhtyisi kilpailemaan tärkeän asiakkaansa kanssa.
Harjavallassa kannattaa siis olla varuillaan.
Kaivosalueella oli ennen kaunista suomaisemaa.
– Luulen, että kaivoksen vastustus liittyy muun muassa siihen, että maiseman muuttuessa monelta tärveltyi lapsuusmuistoja, Jouni Pakarinen arvioi.
Alueella liikkuu yhä paljon ilveksiä, ahmoja, hirviä, karhuja ja liito-oravia.
– Kerran oli ukkometso tuossa portilla. Ei meinannut päästää meitä töihin, Pakarinen virnistää.
Talvivaaran toiminta loppuu viidenkymmenen vuoden kuluttua. Silloin kaivos on tyhjä. Nykyisen suunnitelman mukaan sen paikalle kasvaa 2060luvulla pensaita, nurmea ja tekojärvi.
Suot eivät palaa.