Valikko
 

Lehtijuttuja vuosien varrelta

Vihatut

Ranska haluaa eroon kerjäläisistä maksamalle jokaiselle lähtörahaa 300 euroa. Omassa kotimaassaan romanit ovat syrjittyjä ihmisiä, joilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin kärsiä tai lähteä

Teksti: Tuomo Björksten, Bukarest. Julkaistu Aamulehdessä Asiat-liitteessä 12.9.2010.

Samoihin aikoihin, kun ensimmäiset joulumainokset ilmestyvät tänä vuonna katukuvaan, Adi, 30, on jo Ranskassa. Reilu viikko sitten hän palasi Bukarestiin arviolta 200 euroa taskussaan.

Adi on juuri sellainen ihminen, joista Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy haluaa eroon.

Sarkozyn hallitus alkoi tarjota heinäkuussa Ranskaan tulleille romaneille 300 euroa korvauksena siitä, että nämä lähtevät maasta vapaaehtoisesti ja allekirjoittavat paperin, jossa he lupaavat olla tulematta takaisin. Myöhemmin aiotaan siirtyä EU:n vapaan liikkumisen periaatteesta huolimatta pakkosiirtoihin, joista ei saa korvausta. Adi otti rahat ja teki sopimuksen, mutta ei aio välittää siitä.

Adi on ammatiltaan myymälävaras. Marseillessa hän ryösteli kaupoista ja kerjäsi. Kadulle mennessä piti vain vaihtaa ylleen kotioloja rähjäisemmät vaatteet. Bisnes alkoi pyöriä heti. Ranskan raha taskuun oli hänelle hyvä kauppa.

Bussimatka Euroopan halki maksaa noin 100 euroa, joten Ranskan tarjoamasta hyvityksestä jää säästöön vielä romanialaisittain tuntuva summa. 200 eurolla saa lähes puoli tonnia tomaatteja. 200 euroa vastaa maan kuukausittaista keskipalkkaa. 200 euroa on kahden kuukauden eläke.

Adi kulkee kaupoissa tavallinen kauppakassi mukanaan. Hän kerää hyllyistä hienoja hajuvesiä. Kassinsa hän on vuorannut foliolla, jotta hälyttimet kassoilla eivät turhaan häiritsisi varastamista.

Saaliinsa Adi myy kadulla tavallisille bukarestilaisille, jotka aivan taatusti tietävät ostavansa varastettua tavaraa. Tuotteet ovat aitoja, eivät mitään halpoja piraatteja, mutta hinta on kymmenesosa siitä, mitä hajuvedet maksaisivat laillisissa kaupoissa. Se houkuttelee ostajia heikon elintason maassa.

– Kukaan ei hyväksy meitä romaneja töihin, joten me varastamme. Mitä muitakaan vaihtoehtoja olisi?

Omatunto ei Adia soimaa. Kaikki viisi perheen sisarusta ovat samalla hämäräbisnesten alalla. Se kuuluu tähän elämään. Varkaan uralla Adi on ehtinyt olla viidestä kuuteen vuotta.

– Poliisi jättää meidät rauhaan. He tietävät kyllä, mitä teemme, mutta he eivät välitä.

Päivän aikana ehtii hyvin myydä yhden kassillisen hajuvesiä. Sillä elää seuraavan päivän. Sitten on taas pakko piipahtaa kaupassa varkaissa.

Parissa kuukaudessa Adi on kerännyt sen verran rahaa säästöön, että voi lähteä paremmille apajille Ranskaan. Kun ei sorru niin amatöörimäiseen virheeseen, että yrittäisi lentokentän kautta, jossa henkilöllisyys on pakko todistaa, vaan käyttää mieluummin bussia, viranomaisista ei pitäisi olla vaaraa. Asiaan kuuluu näet, että kaikki bussin matkustajat osallistuvat lahjontaan, jossa rajavartijoita voidellaan, etteivät nämä tarkastaisi matkustajien papereita.

Tällaisista käytännön syistä johtuen Bukarestista Keski-Eurooppaan lähtevät bussit ovat usein täynnä romaneja. Pelkästään Ranskassa arvioidaan olevan 15 000–20 000 romanikerjäläistä. Ranska haluaa heistä eroon. Kaikki haluavat heistä eroon.

He ovat kenties koko Euroopan vihatuimpia ihmisiä.

Adi myy varastettuja hajuvesiään hedelmäkojun nurkilla. Kojun omistaa Virginia Culita. Hän on yksi harvoista romaneista, joilla on mahdollisuus tehdä laillisesti töitä.

Culita nousee aamulla varhain, ostaa hedelmät tukusta ja myy niitä koko valoisan ajan. 17-tuntisen työpäivän päätteeksi hän menee kotiin peseytymään ja nukkumaan aloittaakseen taas uudestaan.

Culitalla on poika, Nicolae. Hän on taksikuski. Näiden kahden ihmisen palkalla elätetään perheen isä Fane, tytär Mariana, tytärpuoli Claudia Tranca, Nicolaen vaimo Natalia Simona Deliu sekä pariskunnan kaksi lasta, 3-vuotias Stefan Lucian ja 2-vuotias Iosefina Andreea. Yhteensä kahdeksan ihmistä.

Culitan perheen kotiin pääsee, kun siirtyy asfaltoidulta kadulta kuoppaiselle hiekkatielle, ohittaa romanialaisten asuttamat hyväkuntoiset kerrostalot ja kävelee hökkelikylään, jossa monen talon katot ovat romahtaneet sisään.

Pölyinen hiekkatie hökkeleiden ja kerrostalojen välissä on täällä kahden kansan raja. Huomio kiinnittyy väistämättä muutamiin hökkeleiden viereen parkkeerattuihin tila-autoihin, joita on perusteltua epäillä varastetuiksi.

Alueen halki kulkee silta, joka ei vie minnekään. Sen rakentaminen on jäänyt puolivälissä pahasti kesken, vähän samaan tapaan kuin Euroopan unionin yhtenäisyydenkin rakentaminen.

Romaneihin kohdistettu viha kulkee täällä esimerkiksi poliisin puvussa.

– Ihminen ansaitsee kuolla, jos ei elä kuin me elämme, sanoo virkapukuinen, virka-autonsa vieressä patsasteleva paikallispoliisi.

Miehen pää on kaljuksi ajettu. Hänen työkaverinsa suhisee suullaan ja esittää käsillään kuin avaisi kaasuhanaa. Se olisi hänestä oikea kohtalo romanille. Kaikkia naurattaa. Poliiseja on pari autollista. Konepellillä lojuu tyhjäksi syöty pikaruoka-astia.

Tai entäpä pahoinpitely, kalju poliisi alkaa pohtia ääneen, olisiko se sittenkin tappamista parempi rangaistus romaneille?

Hän hymyilee vinosti, tarkkailee valppaana. Hän haaveilee siitä, että voisi jättää poliisin hommat ja lähteä jonnekin muualle, vaikkapa Suomeen.

Avoimesti rasistinen poliisi voi olla hämmentävä ilmestys pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon tottuneelle, mutta taksinkuljettaja Nicolae Culitalle on ihan luonnollista olla vihattu mies.

Välit kiristyivät hiljattain, kun bukarestilainen romani hakkasi sairaalakuntoon poliisin, joka vietti tyttöystävänsä kanssa vapaa-aikaa. Poliisi makaa nyt koomassa.

Vastakkainasettelun syyt ovat syvemmällä.

1500-luvulla useissa Euroopan maissa oli laki, joka salli romanien tappamisen. Natsit murhasivat heitä vähintään satoja tuhansia, ehkä jopa miljoonia. Romaniassa heitä sorrettiin, kunnes kommunistisen maan johtoon nousi 1960-luvulla Nicolae Ceausescu.

Romanit muistelevat diktaattorin valtakauden olleen hyvää aikaa, vaikka maassa oli todellisuudessa paljon kodittomia, ja salainen poliisi valvoi kaikkea elämää. Ceausescun aikaan heillekin järjestettiin koti ja työpaikka.

Kun Ceausescu teloitettiin vuonna 1989, kaikki muuttui.

Virallisesti Romanian hallitus tukee romaneja, joita on eri arvioiden mukaan 2,5–10 prosenttia maan väestöstä. Romaneille on esimerkiksi yliopistoissa maksuttomat kiintiöt.

Kaksi toisistaan erillistä silminnäkijää todistaa, että arkielämä Romaniassa on hyvin syrjivää. Useissa romanialaisissa kouluissa romanilapset eristetään omiin luokkiinsa irralleen romanialaisista lapsista. Käytäntö johtuu muun muassa siitä, että romanialaislasten vanhemmat ajattelevat, että romanit ovat haitaksi heidän lastensa kehitykselle.

Romanian opetusministeriön kansliapäällikkö Liliana Preoteasa kertoo, että ministeriö on ponnistellut vuosikausia estääkseen tällaiset tilanteet, mutta eristämistä tapahtuu silti.

Kaupassa ihmiset piilottavat kaiken arvotavaran heti, kun romani astuu sisään. Yökerhoihin heitä ei välttämättä päästetä sisään ollenkaan. Työnhaussa heille luvataan soittaa takaisin, eikä mitään koskaan kuulu. Töissä käyvät romanit ovat harvinaisuus.

Työn saanti on joskus sen verran vaikeaa, että romanit keskeyttävät yliopiston ja lähtevät ulkomaille hanttihommiin.

– Me emme halua tätä rasismia enää, Culita puuskahtaa.

– Ihmiset luulevat, että me kaikki olemme samanlaisia varkaita. Rodusta voi tulla ihmiselle trauma. Mutta miksi minun pitäisi hävetä sitä, mitä olen? Minun pitäisi olla taustastani ylpeä!

Menestyvät romanit saattavat jopa kieltää taustansa.

Ei ole yhdenlaisia romaneja. On heitä, jotka ovat jo lähteneet muualle Eurooppaan kerjäämään tai laittomiin töihin.

On heitä, jotka haaveilevat lähdöstä. Sitten on heitä, jotka eivät pääse, vaikka haluaisivat.

Nutica Gheorghe toimii omaishoitajana miehelleen Raiculle Barbulestin pikkukylässä noin tunnin ajomatkan päässä Bukarestista. Kahdeksan vuotta sitten aivohalvaus halvaannutti miehen, eikä hän pysty enää omin voimin muuta kuin makaamaan katetri vierellään. He eivät voi lähteä, vaikka todella kovasti haluaisivat päästä töihin Suomeen ja hyödyntämään kotimaista terveydenhoitojärjestelmäämme.

Vasilica Ion kuuluu puolestaan niihin naisiin, jotka ovat perinteisen romanitavan mukaisesti menneet naimisiin 8–14-vuotiaana ja synnyttäneet ensimmäiset lapsensa pian sen jälkeen.

Perinteisesti elävät romanit eivät hyväksy ehkäisyä, joten lapsia on paljon. Tiedot gynekologilta tosin kertovat, että naiset saattavat joskus mennä abortoimaan sikiöitä miehiltään salaa. Miehille kerrotaan, että ollaan menty sienestämään.

Vasilica Ionilla on talo täynnä lapsia, muutama kymmenen euroa kuussa säännöllistä tuloa lapsilisistä, eikä kirjoitus- tai lukutaitoa. Hän ei voi lähteä.

Vasilica Grianca muuttaa asumaan niiden taloihin, jotka lähtevät muualle Eurooppaan laittomiin töihin tai kerjäämään. Hän tuskin haluaisikaan lähteä.

Ilta pimenee yöksi sillalla, joka ei vie minnekään. Kaksi nuorta poikaa, 17-vuotias Razvan ja 20-vuotias Robert ovat varkaissa. He irrottavat hiljaisuuden vallitessa sillan rautarimoja myydäkseen niitä eurolla eteenpäin. Myös varastamalla kuparia katupylväistä voi tienata rahaa.

Molemmat ovat impanneet. Katse on raukea.

Taustalla nuoripari pussailee autossa. Toiset pelaavat backgammonia. Nuoria on paljon liikkeellä. Musiikki soi.

Nicolae Culitan sisarpuoli Claudia Trancan viettää viimeisiä iltojaan sillalla. Tranca nousee 15. syyskuuta bussiin matkatakseen maatilalle Sevillaan. Siellä hän korjaa satoa 3–4 euron tuntipalkalla, jotta meille pirkanmaalaisille voitaisiin myydä K-kaupoissamme ja S-marketeissamme edullisia tomaatteja. Työsopimus on laillinen, mutta palkka laiton.

Mariana Culitalla on sama tilanne. Hänen lähtöpäivänsä on 25. syyskuuta.

Nicolae Culitakin haluaa lähteä. Suunnitelmissa on, että parin vuoden kuluttua he jättäisivät vaimonsa Natalia Simona Deliun kanssa pariskunnan kaksi lasta isovanhempien hoiviin. Lapset olisivat tuolloin 4- ja 5-vuotiaita.

Isovanhemmat surevat lastensa lähtöä, mutta:

– Mitä muitakaan vaihtoehtoja meillä olisi? Claudia Tranca kysyy.

Lähtijöitä on tungokseen asti joka aamu. Kello neljän jälkeen aamuyöstä kymmenet romanit odottavat bussiasemalla lähtöä paremman elämän perään.

Vanhoja naisia pienten lasten kanssa. Nuoria miehiä reppuinensa. Kerjäläiset lähtevät liikkeelle nimenomaan täältä Bukarestin keskustasta.

Dan Anton ja Constantin Nache lähtevät Belgiaan ja Ranskaan. Töihin rakennustyömaalle, he sanovat. 70 euron päiväpalkalla. Nähtäväksi jää, onko palkkatoive vain haavetta.

Viimeiset suukot vaimolle, halaus ystävälle. Sitten he lähtevät.

39 tunnin kuluttua he ovat Euroopan toisella laidalla, sillä paremmalla.