Teksti: Tuomo Björksten, Lontoo. Julkaistu Pikseli-lehden numerossa 11-12/2005.
Tavallinen syyskuinen tiistaiaamu valkeni aurinkoisena New Yorkissa neljä vuotta sitten. Tuolloin 32-vuotias uutistoimisto AP:n lehtikuvaaja Suzanne Plunkett heräili kotonaan Manhattanilla. Plunkettin työlistalla oli muotishow samana iltana. Avattuaan television katsoakseen uutisia Plunkett näki kuitenkin jotain erityisen järkyttävää.
Lentokone oli juuri iskenyt World Trade Centeriin Manhattanin eteläkärjessä. Plunkett tarkisti piipparinsa, jossa näkyi koodi 911. Se oli Associated Pressin hälytyskoodi, jolla kaikkia kuvaajia kehoitettiin soittamaan välittömästi toimitukseen. Oli hätä.
Plunkett ei saanut yhteyttä toimitukseen, mutta tajusi, että hänen olisi syytä lähteä saman tien World Trade Centerin suuntaan. Metrovaunut kulkivat vielä, sillä kenelläkään ei ollut tarkkaa tietoa, mitä oli tapahtumassa.
"Nousin metrosta ehkä noin parin korttelin päässä World Trade Centeristä", Plunkett kertoo kotonaan Lontoon Queen's Parkissa. "Yritin päästä lähemmäs, mutta kuulin samalla ihmisten huutavan, että torni tulee alas. Olin juuri tullut paikalle ja kaikki vaikutti niin hämmentävältä. Luulen, että jos olisin tiennyt, mitä tapahtuu, olisin mennyt aivan shokkiin."
Plunkett kertoo kuitenkin olleensa enimmäkseen hämmennyksen vallassa. Mitä täällä tapahtuu? Hän alkoi kuvata välittömästi noustuaan metrosta. Ensimmäisissä kuvissa ihmiset juoksevat karkuun tornin romahduksesta aiheutuvan pölypilven vallatessa katua kiihtyvällä vauhdilla.
"Oikeastaan minun olisi pitänyt hankkiutua pois sieltä mahdollisimman nopeasti", Plunkett sanoo nyt. Mutta lehtikuvaaja ei toimi niin. Kriisitilanteessa journalistille kytkeytyy jonkinlainen robottivaihde päälle. Plunkett uskoo, että silloin ammattilainen syrjäyttää ihmisen. "Ensimmäinen ajatukseni oli, että minun pitäisi lähettää kuvia eteenpäin. Hakeuduin pieneen kauppaan ja pyysin lupaa saada käyttää heidän puhelinlinjaansa. Sitä ei kuitenkaan ollut. Niinpä säädin kuvat kannettavalla tietokoneella ja lähetin ne AP:lle kännykkäni avulla. On aika erikoista, etten voinut soittaa kännykällä minnekään, mutta sain kuitenkin datayhteyden toimimaan."
Samaan aikaan ulkona ihmiset juoksivat katua alas löytääkseen liikkeen tai porttikongin, johon suojautua taivaalta satavilta metallinpalasilta, lasinsiruilta ja pölyltä, joka tunkeutui korviin, nenään ja silmiin.
"En kykene palauttamaan mieleen ääntä, jonka ensimmäisen tornin romahtaminen aiheutti", Plunkett sanoo. "Äänen on ollut pakko olla todella kova. En myöskään muista toisen tornin romahdusta tai mitä tein silloin."
Vaikeinta terrori-iskusta selviytymisessä oli Plunketille se, ettei hän voinut mennä karkuun tapahtumia minnekään. New Yorkissa kaikki olivat hyvin järkyttyneitä. Hän ei saanut kriisiapua ystäviltään, sillä hekin olivat avun tarpeessa. "Kuukaudet syyskuun jälkeen olivat hyvin raskaita. Kaikki mitä kuvasin, liittyi tavalla tai toisella terrori-iskuun. Oli hautajaisia ja kaikkea. Kolme ensimmäistä päivää olin pelkästään ulkona kuvaamassa terrori-iskun jälkiä. AP oli palkannut terveydenhoitajan, joka kiersi kaikkien kuvaajien luona juttelemassa ja kysymässä, olemmeko kunnossa. Se oli vähän turhauttavaa, sillä minun piti tehdä tärkeämpiä asioita, kuten soittaa puheluita, tyhjentää muistikortteja ja polttaa kuvia CD:lle. Hyvä, että AP toimi niin, mutta se ei vain auttanut minua."
Jossain vaiheessa Suzanne Plunkett tunsi, että hänen oli päästävä pois New Yorkista. Hän laskee, että vielä kaksi vuotta terrori-iskun jälkeenkin kahdeksan kymmenestä työtehtävästä liittyi jollain tapaa terroriin. AP lähetti Plunkettin ensin Afganistaniin kuvaamaan siellä käytäviä taisteluja. Kuvausmatkat kestivät pari kuukautta kerrallaan ja hän teki matkoja kaksi. "Halusin nähdä maailmaa ja minusta tuntui, ettei Yhdysvallat ollut ollut tarpeeksi avoin muulle maailmalle", hän kertoo.
Afganistanissa Plunkett kertoo tavanneensa miehen, joka aukaisi hänen silmänsä. Mies eli vaatimattomassa teltassa vailla mitään mukavuuksia. Mies sanoi Plunkettille, että "teidän maassanne on Ground Zero, terrori-iskujen tuhon keskipiste, mutta koko meidän maamme on yhtä Ground Zeroa".
Afganistanissa Plunkettin tehtäviin kuului mm. naisten aseman kuvaaminen ja hän koki tehtävän hyvin mielenkiintoisena ja haastavana. Naiskuvaajana hänellä oli pääsy paikkoihin ja tilanteisiin, joihin mieskuvaajilla ei olisi ikinä ollut asiaa. Hän kuvasi esimerkiksi rikoksesta tuomittuja naisia vankilassa. "Joka päivä minun piti ensin mennä juomaan teetä vankilan johtajan kanssa tuntikausiksi ja odottaa, että hän antaisi luvan mennä vankilan puolelle. Se oli todella turhauttavaa. En voinut käydä edes vessassa, kun piti vain hengailla hänen toimistossaan ja juoda teetä", Plunkett nauraa.
Afganistanin jälkeen Plunkett lähti kahdeksi ja puoleksi vuodeksi komennukselle Jakartaan Indonesiaan. Hän kuvasi jatkuvasti maanjäristyksiä, pieniä uutistapahtumia ja myös sen suuren tsunamin, joka järkytti suomalaisia.
"Tsunami oli itse asiassa paljon pahempi kuin syyskuun terrori-isku, mutta silti terrori-isku järkytti minua enemmän", Plunkett sanoo. "Luulen sen johtuvan siitä, että New York oli kotikaupunkini."
"Lehtikuvaaja ei voi koskaan olla näkymätön ja ottaa kuvia", Suzanne Plunkett sanoo. "Ihmiset saattavat katsoa kameraan ja esittää itkevää. Sitä kysyy itseltään, että pitäisikö minun kuvata tuota ihmistä, kun hän selvästi yrittää hyväksikäyttää minua, mutta itse asiassa minähän tässä hyväksikäytän näitä ihmisiä. On vaikea säilyttää objektiivisuutta, sillä kaikki ihmiset myös kehitysmaissa tietävät, miten mediasta voi hyötyä. Kaikkein aidoimmat reaktiot saadaan välittömästi tapahtuman jälkeen ja siksi kuvaajat pyrkivät lähtemään tapahtumapaikalle mahdollisimman nopeasti."
Eettisten ristiriitojen lisäksi Plunkett on kokenut erityisen vaikeiksi katastrofien jälkeiset tilanteet, joissa kulttuurierot tuntuvat kärjistyvän. "Indonesiassa ihmiset saattoivat tarttua minua kädestä. Ensin sitä aina ajatteli, että taas joku yrittää hyväksikäyttää tilaisuutta jotenkin. Mutta nämä ihmiset luulivatkin, että tuon heille apua", hän sanoo. "Jouduin vain toteamaan, että itse asiassa olen täällä pelkästään ottamassa kuvia teistä. Tunsin itseni useasti idiootiksi."
Afganistanissa ihmisten ystävällisyys hädän hetkellä tuntui myös pahalta. "Afganistanissa kuvasin maanjäristyksen jälkitunnelmia. Ihmiset tarjosivat minulle teetä, vaikka heidän talonsa oli juuri tuhoutunut. Ja lapset halusivat sitoa kukkia hiuksiin."
Alun perin Pohjois-Dakotassa Yhdysvalloissa syntynyt Plunkett halusi lehtikuvaajaksi, koska se oli hänelle tapa ilmaista itseään. Kirjoittaminen ei tuntunut yhtä luontevalta kuin kuvien näppäily ja niiden näyttäminen vanhemmille. Hän halusi kovasti myös nähdä maailmaa ja siksi Plunkett olikin hyvin onnellinen päästessään töihin AP:lle New Yorkiin kolmen vuoden työrupeaman jälkeen pienissä sanomalehdissä.
Maailma ei lopulta näyttänytkään niin hohdokkaalta kuin Plunkett oli ajatellut. "Työstä on kadonnut se ylimääräinen glamour, jota ennen kuvittelin siinä olevan."
Juuri nyt 36-vuotiaan Suzanne Plunkettin elämä on täynnä muutoksia. Hän on vast'ikään muuttanut Jakartasta Lontooseen ja mennyt naimisiin. Hän ei myöskään työskentele enää AP:llä, vaan on siirtynyt freelanceriksi voidakseen keskittyä enemmän taustoittaviin kuviin ja reportaaseihin. "Katastrofien kuvaaminen on jotain, mitä voi tehdä pari kolmekymppisenä, mutta vanhempana haluaa olla lähempänä ystäviä ja perhettä ja etsiä uusia väyliä valokuvaajan työssä."
Perheen perustaminen on tietynlainen tabu maailman konflikteja kiertäville lehtikuvaajille. "Monet macho-kuvaajaystäväni, miehet ja naiset, eivät halua tunnustaa, että he haluaisivat perustaa perheen", Plunkett sanoo. "Se on joillekin melkein nolostuttavaa. Muistan, että omissa häissänikin teeskentelin eräälle sotakuvaajatuttavalleni, etten halua lapsia, vaikka tosiasiassa minulla ei ole mitään lasten hankkimista vastaan. Monelle sopii kova imago paremmin."
Suzanne Plunkett oli varsin onnekas säilyessään hengissä syyskuun terrori-iskusta. Hän sai ainoastaan suuren määrän pieniä lasinsiruja reisiinsä, mikä teki nukkumisen pitkäksi aikaa erittäin vaikeaksi. Terrori-iskussa kuoli ainoastaan yksi lehtikuvaaja.
Plunkett on säästänyt kaikki kuvansa tuolta aamulta, myös ne epäonnistuneet. Kuvissa näkyy, kuinka tavallisten newyorkilaisten ilmeissä on kauhua, järkytystä ja hämmennystä. Kuvissa osa ihmisistä vielä katsoo, kuinka pilvenpiirtäjä romahtaa niskaan. Sitäkin useampi juoksee jo karkuun henkensä edestä.