Teksti: Tuomo Björksten, Lontoo. Kuvat: Jack Ludlam, Tuomo Björksten. Julkaistu Pikseli-lehden numerossa 01/2006.
Paparazzeille Lontoo on yksi parhaista työpaikoista maailmassa. Kaupunki on täynnä julkkiksia ja toisaalta lehtien kysyntä kuville on loputon. Kuten kaikkialla, myös Lontoossa vaatimaton ravintola keskikaupungilla saattaa olla tosiasiassa monen tähden vakiobaari. Paparazzin on vain tiedettävä, minne mennä ja mihin aikaan.
42-vuotias Jack Ludlam on Lontoon paparazzien veteraani. Hän on myös poikkeus tämän alan kuvaajissa - hän suostuu puhumaan työstään avoimesti. Ludlam on tehnyt julkkiskuvausta viimeiset 15 vuotta. Omalla alallaan hän on jo konkari.
Paparazzi ei tee taidetta. "Olen osa koneistoa, joka tuottaa viihdettä, jota ihmiset haluavat ostaa", Ludlam määrittelee. Mitä arkaluontoisempi, intiimimpi tai yllätyksellisempi aihe on, sitä vähemmän on merkitystä sillä, miten laadukkaita kuvat teknisesti ovat. "Ei kukaan ole vielä sanonut, ettemme osta kuvaa, koska se on liian huonolaatuinen." Tästä huolimatta paparazzi pyrkii silti työssään teknisesti moitteettomiin kuviin.
Ei Jack Ludlam koskaan ajatellut, että ryhdynpä isona paparazziksi. Itse asiassa hän oli ennen tv-korjaaja. Mutta kuten usein käy, elämä heittelee. Ludlamia kiinnosti tv-ala sen verran, että hän päätti hakeutua freelancer-kuvaajaksi televisioon.
Kuten kaikkialla, myös Lontoossa freelancer-kuvaajan työ on leppoisaa, jos puhelin soi. Mutta jos se ei soikaan, on kuvaajalla vaikeuksia selviytyä laskuistaan. Jack Ludlamin puhelin ei soinut tarpeeksi usein. Vaikean työtilanteen keskellä Ludlam lähti kiertämään lahjaksi saadun filmikameran kanssa ympäri kaupunkia ja osui erääseen baariin, jossa hän näki sattumalta David Bowien. Hän onnistui myymään kuvat eräälle jourulehdelle. "En saanut kuvista paljon rahaa, mutta tajusin, että jos minulla ei ole työtä, voin ikään kuin itse luoda työmahdollisuudet itselleni. Se muutti kaiken."
Paparazzin työssä oli oma jännityksensä ja viehätyksensä. "Pidin ajatuksesta, että voin kiertää klubeja etsimässä julkkiksia. Saatoin tutustua kokonaiseen maailmaan, jonka olemassaolosta en tiennyt aikaisemmin mitään", Ludlam sanoo. "Tuohon aikaan kovin moni ei vielä tehnyt paparazzi-kuvausta Lontoossa."
Olisi väärin sanoa, etteikö paparazzina toimiminen vaatisi älykkyyttä, pitkäjänteisyyttä ja luovuutta. Ludlamin mukaan olennaista on yrittää ajatella itsensä julkkiksen asemaan. Jos minä olisin Paris Hilton ja vaateostoksilla, mitä tekisin seuraavaksi karistaakseni kuvaajat kannoiltani?
Paparazziksi ei silti muututa yhdessä yöä. Alussa Ludlamillakin oli vaikeaa. "Tein paljon virheitä. Mutta ajan myötä aloin ymmärtää, millaiset kuvat myyvät ja miten myyviä kuvia otetaan."
Moni ei ehkä uskokaan, miten pitkälle kuvaajat ovat toisinaan valmiita menemään kuvien perässä. Muuan kalifornialainen paparazzi vuokrasi joitakin vuosia sitten 16 000 dollarin arvoisen sukellusveneen voidakseen kuvata Karibialla lomailevaa prinsessa Dianaa. Operaatio epäonnistui, sillä kuvaaja oli havainnut vasta merten syvyyksissä, ettei sukellusveneen periskoppi ylettynyt tarpeeksi korkealle veden pinnalle eikä sen avulla voinut siten kuvata. Tuohon aikaan skandaalinkäryisistä Dianan kuvista maksettiin huikeita summia, jopa satoja tuhansia dollareita.
Ihmisten mielikuvissa paparazzit lymyävät puskissa pitkien putkien kera. Tosiasiassa Jack Ludlam työskentelee yleensä niin, että kuvattavana oleva julkkis on itse tietoinen kuvaamisesta. Moni jopa esiintyy paparazzeille saadakseen lehtiin itselleen edullisia kuvia. Aina ei tarvita edes 200 mm pidempää objektiivia.
Paparazzien ja julkkisten välinen suhde on usein molempia osapuolia hyödyttävä symbioosi. Ludlamin mielestä Rivieralla yläosattomissa aurinkoa ottava julkkiskaunotar tietää hyvin tulevansa kuvatuksi. "Rivieralla on varmasti paljon enemmän paparazzeja kuin julkkiksia", hän tuhahtaa. Varsinkin alastonkuvat pitävät naistähdet takuuvarmasti lehtien lööpeissä ja näkyvyys edistää myös varsinaista työuraa. Julkisuuspeliä voi vielä hämmentää uhkaamalla kuvaajia oikeushaasteella, jolloin tapaus pysyy vielä pidempään ihmisten mielissä.
"On julkkiksia, jotka eivät halua herättää huomiota. He elävät ihan tavallista elämää, vaikka ovatkin tunnettuja. Heillä on kuitenkin töitä, joita heidän pitää markkinoida, vaikkapa uusin elokuva tai kirja. Silloin paparazzille tarjoutuu mahdollisuus kuvata heitä."
Esimerkiksi Tom Cruisea pidetään suorastaan mahdottomana kuvauskohteena, paitsi silloin, kun häneltä on uusi elokuva tulossa. Tuolloin hän alkaa yllättäen ilmestyä katukuvaan siellä täällä antaen paparazzeille mahdollisuuden ikuistaa hänet tekemässä hyvin tavallisia asioita.
Ludlam tienaa kuvillaan päätääntöisesti muutama sata euroa viikossa. Kuvauskeikalta kotiin palattuaan hän käsittelee kuvat ja lähettää niitä näytteeksi sähköpostilla muutamiin lehtiin. "Jos vain yksi lehti soittaa, on pakko neuvotella joku sopiva diili. Mutta jos kaksi lehteä soittaa, voi jo tehdä bisnestä, eli pitää vähän hauskaa." Joskus samat kuvat leviävät useampaan lehteen. Yhden kuvan tuotto saattaa nousta 1 500 euroon. Paparazzi-kuvaus ei ole kuitenkaan niin hyvä bisnes kuin helposti ajattelisi. Tilanteet, joissa kuvista voisi saada useita tuhansia euroja, ovat hyvin, hyvin harvinaisia.
Ludlamin elinkeinon peruspilarin muodostavat ihan tavalliset kuvat julkkiksista - sellaiset, joissa ei välttämättä ole mitään skandaalinkäryä. Tavallinen työpäivä saattaa alkaa vaikkapa sillä, että hän poikkeaa aamutelevision studioilla kuvaamassa, kun sinä aamuna haastattelussa ollut julkkis poistuu studioilta. Jos kuva on hauska tai muuten kiinnostava, useampi lehti saattaa ostaa sen.
Olennainen taito työssä on pitää "antennit ylhäällä", kuten Ludlam sanoo. "Jos näen auton kadulla, tiedän heti onko siinä julkkis vai ei. Tiedän, millaisia rekisterikilpiä julkkisten autoissa on ja millaisia autonkuljettajia he käyttävät. On kerättävä pieniä tiedonmurusia sieltä täältä, käsiteltävä tietoa nopeasti ja tehtävä omat johtopäätökset."
Suhdeverkostolla on oma roolinsa. Tuttu kokki saattaa vinkata, kuka on varannut pöydän illaksi hienosta ravintolasta. Ludlam sanoo kuitenkin, ettei vinkkihenkilöihin kannata luottaa liikaa. Sitä paitsi monet vinkit syntyvät spontaanisti. Ludlam saattaa vaikkapa kysyä ravintolasta poistuvilta asiakkailta, näkivätkö he sisällä tunnettuja ihmisiä. Yllättävän usein ihmiset kertovat tietonsa kohteliaasti täysin ilmaiseksi. Hän myöntää kuitenkin maksavansa toisinaan hyvin myyvistä kuvista "runsaan" palkkion vinkin antajalle.
Internetissä on olemassa myös erillisiä tietokantoja, joista saa tietoa julkkiksista. Arvokas tieto on maksullista, eikä Ludlam ole halunnut tietokantoja siksi käyttää.
Juorulehtien menestyksen myötä myös kilpailu paparazzimarkkinoilla on kiristynyt. "Tilanne on mennyt ihan hulluksi", Jack Ludlam sanoo. "öiseen aikaan yhdessä klubissa saattaa olla 20-30 paparazzia." Oman mausteensa julkisuuspeliin tuovat myös yksityishenkilöt, jotka näpsivät kuvia kännykkäkameroilla. "Sen on oltava hyvin tuskallista julkkiksille, kun kaikilla on kamera povitaskussa ja ihmiset luulevat saavansa aina suuret määrät rahaa kuvistaan. Kaikki kilpailu on tietysti pahasta, mutta jos aikoo saada onnistuneita kuvia tilanteista, pitää olla ammattimainen kamerakalusto."
Suojautuakseen paparazzeilta julkisuuden henkilöt ovat alkaneet palkata PR-henkilöstöä, jonka tehtävä on rajoittaa kuvaajien mahdollisuuksia tulla liian lähelle. Jack Ludlam ei luonnollisesti pidä ilmiöstä. "Asettumalla kuvaajan tielle PR-ihmiset vain pitkittävät tilannetta, sillä haluan joka tapauksessa kuvat."
Jack Ludlam ei halua enää juuri muistella Prinsessa Dianan tapaturmaista kuolemaa ja sen jälkeistä "paparazzi-jahtia" Lontoossa ja maailmalla. Hän myöntää, että kuvaajien työ vaikeutui huomattavasti onnettomuuden jälkeen. "Suuri yleisö uskoo ihan mitä tahansa. Ihmisethän maksavat näistä soopaa tarjoavista lehdistäkin. Haluan kuitenkin korostaa, että tässäkin ammatissa on tietty vastuu. Varsinkin freelancerina on helpompaa noudattaa omia eettisiä periaatteitaan. Jos julkkis hermostuu kuvaamisesta niin paljon, että siitä alkaa syntyä vaikeuksia, voin ottaa etäisyyttä ja keskittyä muihin töihin."
Ludlamin mukaan suurin paine on niillä kuvaajilla, joille kuvatoimisto on etukäteen maksanut kuvien ottamisesta. Kuvaaja ei tällöin voi mennä takaisin ja sanoa, ettei työ onnistunutkaan. "Kysyntä markkinoilla on ajanut alaa epäeettisiin toimintamuotoihin."
Jos Jack Ludlam saisi valita, hän ei ehkä olisi paparazzi ollenkaan. "Pidän kyllä työstäni, mutta jos minulla olisi paljon rahaa, en ehkä tekisi tätä. Luulen, että teen tätä vielä muutaman vuoden ja keksin sen jälkeen jotain muuta."