Kolumni: Kamera on salainen ase!

Teksti: Tuomo Björksten. Julkaistu Pikseli-lehden numerossa 11-12/2005.

Olisihan se pitänyt arvata. Astelin aurinkoisena perjantaiaamuna Paddingtonin rautatieasemalle Lontoossa ja ajattelin ottaa muutaman kuvan junaan rientävistä matkustajista. Huono idea. Ei mennyt kauaa, kun poliisi koputti olkapäätä.

He halusivat tutkia laukkuni. "Meillä on nykyään tällainen uusi laki, jonka mukaan rautatieasemalla ei saa kuvata ilman lupaa", toinen poliiseista ystävällisesti ilmoitti minulle. No mikäpä siinä, tutkikaa pojat vain. Selostin asiani. Olen täällä työreissulla. Pitäisi ehtiä haastatteluun. "Ei tähän menee enää pitkään", poliisi sanoi ja pahoitteli vielä lopuksi, että heidän pitää tutkia kaikki epäilyttävät henkilöt asemalla. Toivoi, että ymmärtäisin.

Ymmärränhän minä toki. Kamerasta on tullut tappava ase. Siinä missä valokuvia otettiin ennen omaksi muistoksi tai harrastuksen vuoksi, lasten syntymästä tai anopin 60-vuotispäivistä, nykyään terroristit tallentavat turisteiksi naamioituneina yksityiskohtaisia julkisista rakennuksista.

Kielletään sitten koko valokuvaus. Sillä onhan niin, että hyväntahtoisesta maailmasta ei ole enää ripaustakaan jäljellä. Tulitikut kaupasta ostava pakistanilaismies on enemmin itsemurhapommittaja kuin armoton ketjupolttaja. Fileerausveitsen postimyynnistä tilaava musliminainen suunnittelee mieluummin konekaappausta kuin herkullista sunnuntaiateriaa perheelleen.

Enää ei saa kuvata edes lapsia. Tai saa - toisinaan. Bongasin Lontoossa yhdistetyn keila- ja jäähallin. Luistelu lämpimässä Englannissa tuntui sen verran hauskalta idealta, että päätin mennä luistelevia lapsia ja nuoria kuvaamaan. Jäähallin omistajalta lupa heltisi, kun apulainen kävi kysymässä. "No problem." Hienoa. Sen sijaan Lontoo Cityssä erään paikallisen koulun pihassa en saanut kuvata leikkiviä lapsia koulupuvuissaan. "Pitäisi olla ensin vanhempien lupa", koulun johtoon kuuluva nainen sanoi.

Kuvalla on paljon valtaa ja se tiedostetaan hyvin. Kädentaitajien verkkokauppaa NetUniikkia vetävältä Kati Molinilta tuli taannoin sähköpostia, jossa hän kertoi, että heidänkin tuotteensa menevät paljon paremmin kaupaksi, kun tuotekuviin panostaa tosissaan. Villapaita kuvattuna lattialla on huono idea, sillä lattia mielletään automaattisesti likaiseksi. Iloisen lapsen päällä kuvattuna paita myy jo paremmin.

Vaikka sama paitahan se on, luulisin. Toinen esimerkki kaupallisista kuvista: monet avustusjärjestöt haluavat markkinointiinsa iloisia lapsia Afrikasta, ettei avustustoiminta leimautuisi vesihyönteisten kalasteluksi Itämerestä. Silti kärsimys jatkuu edelleen, vaikka lahjoittaisi euron lisäksi toisenkin.

Sitäkin olen joskus miettinyt, miksi tavallisia valokuvaajia pysäytetään maailman suurkaupungeissa terroriepäilyjen vuoksi. Eivätkö terroristit muka osaa ladata kuvia valmiista kuva-arkistoista? Kaikki tärkät monumentithan on jo kuvattu moneen kertaan. Ja miksi pokkarilla saa edelleen kuvata mitä vain ja missä vain? Pelkästään järjestelmäkameran omistajia epäillään.

Minut tutkineet poliisit antoivat kuitin muistoksi. Siinä on nimeni ja tuntomerkit. Ja takapuolella lailliset oikeuteni. Minulla on nyt virallinen kuvauslupa Lontooseen. Seuraavan kerran voin näyttää lappua ja todeta, että excuse me, sir, minut on jo kertaalleen tarkistettu. Thanks ja adjö, minäpä painelen tästä nyt vähän kuvaamaan!