Valikko
 

Lehtijuttuja vuosien varrelta

Maestron tähtihetket

Luontokuvaaja Hannu Hautala on värikäs ja kiistelty henkilö. Yksi Suomen kaikkien aikojen menestyneimmistä luontokuvaajista on luontokuvauksen kunniatohtori ja Linnan juhlissakin piipahtanut taitelija. Vast'ikään Kuusamoon avattiin hänen nimeään kantava luontokuvauskeskus. Hautala on aina osannut markkinoida itseään, sen myöntävät hänen vihamiehensäkin.

Hannu Hautala

Teksti: Tuomo Björksten. Julkaistu Luontokuva-lehden numerossa 3/2007.

Auton lattialla makaa kuollut metsämyyrä. Tässä kohtaa joku voisi nyrpistää nenäänsä, vaikka otus ei haisekaan. Mutta uh, myyrä on ollut poissa tästä maailmasta jo hyvän aikaa.

”Pane se maton alle, ettei se pääse häviämään”, luontokuvaaja Hannu Hautala tokaisee vierestä. Onnetonta myyrää roikotetaan hetken aikaa hännästä ja se häviää Toyotan lattiamaton alle suojaan. Maantiellä kuolleena maannut myyrä on löytynyt edellisenä iltana, Hautala selittää. ”Siitä voi olla vielä paljon hyötyä pöllökuvauksissa.”

Hautala vaihtaa aihetta ja alkaa puhua jostain muusta. Kuolleiden myyrien keräily tieltä vaikuttaa yhtä luonnolliselta asialta kuin marjanpoiminta syksyisin. Mutta niin se on, että vakavasti luontokuvausta tekevien harrastajien ja ammattilaisten on hyödynnettävä ilmaiset saaliit.

Luonnossa mikään ei mene hukkaan. Eikä luontokuvaaja jätä poimimatta ilmiselvää syöttiä tienposkesta. Hautalalla on näet diili. Viemällä säännöllisesti syötävää kuvaajakavereidensa ylläpitämille haaskoille, hän saa käyttää kojuja maksutta. Niinpä Hautala pääsee halutessaan yrittämään esimerkiksi maakotkan kuvaamista, vaikkei enää haaskakojua omistakaan.




Matkattuaan tovin läpi vaaramaisemien, Kuusamon talvisen ihmemaan parhaimpien näkymien, Hannu Hautala pysäyttää autonsa pienen polun kohdalle maantien varressa. Hän avaa takakontin ja vetää esiin jykevän alumiinilaatikon. Itse kehitetty puinen kehikko on pitänyt laatikkoa aloillaan koko matkan Kuusamon keskustasta.

Etelään vielä helmikuun loppua. Ahkio esiin ja tavaroita kasaamaan. Kaksi filmirunkoa, 600-millinen teleobjektiivi, 28-300 mm zoom, eväät. Suurin piirtein kaikki tarpeellinen on mukana. Hanki ei kanna, mutta polku on hyvässä kunnossa. Muutaman sadan metrin taivalluksen jälkeen avautuu näkymä pienelle järvelle, jota joki pitää osittain sulana rannalle pystytetyn vanerisen kojun kohdalta.

”Minullakin oli ennen lämmittämättömiä kojuja, sain aina kylmässä väristä, mutta tämä alkaa olla jo neljän tähden koju”, Hautala naurahtaa kömmittyään sisälle kojuun. Hetken hiljaisuuden jälkeen löytyy syy sille, miksi hän on kameroineen tänään täällä. Järven selällä näkyy kaksi mustaa pistettä. Saukot ovat lähteneet liikkeelle.

Edellisen viikonlopun maakotkakojutukset eivät olleet oikein onnistuneet. Kotka jätti tulematta. ”Saukko on nyt aivan ykköskohde”, Hautala kuiskaa. Hän oli täällä edellisellä viikolla kuusamolaisen kuvaajan Petteri Törmäsen kanssa. Saukot tulivat aivan kojun viereen ja toinen niistä kurkisti jään reiästä. Miehet antoivat kameroidensa laulaa. Saukko sukelsi jälleen veden alle, mutta tuli pian uudelleen esiin.

Sitä ihmettä odotetaan nyt tapahtuvaksi uudestaan.

Maestron tähtihetket Tässä odotellessa onkin hyvää aikaa käydä läpi Hannu Hautalan nykyistä elämää. Aloitetaan Petteri Törmäsestä. ”Meillä on sellainen mestari-kisälli-suhde ollut jo muutaman vuoden”, Hautala kuvaa työtoveriaan. ”Olen Petterille yrittänyt opettaa kaikenlaisia kuvaamisen niksejä. Petteri on hyvin omaksunut sen, että nykyisessä kuvien valtavirrassa on hyvin tärkeää oma näkemys.” Usein heillä on ollut ainoina kuusamolaisina tieto esimerkiksi huuhkajan pesinnästä.

Tärkeämpi henkilö Hautalan uralla on kuitenkin Törmäsen sijaan ollut hänen oma vaimonsa, Irma. Sen lisäksi, että Irma on auttanut usein piilokojutarvikkeiden kantamisessa ja muissa käytännön järjestelyissä, hänellä on ollut osansa myös itse kuvien synnyssä. Otetaan esimerkki.

Silloin ennen 1980-luvulla kun ei ollut tietoliikenneyhteyksiä eikä kännyköitä, laulujoutsenkuvat otettiin Hautalan perheessä siten, että Hannu kiersi toiselle puolelle laulujoutsenten valtaamaa järveä ja Irma toiselle. He olivat sopineet, että Irma kävelee rantaan tiettyyn kellonaikaan. Samaan aikaan Hannu odotti toisella puolella valmiina kuvaamaan ihmistä säikähtävien joutsenten ilmalennon.

Ne kuvat myytiin Finnairin mainoksiin. Valkoinen laulujoutsen sinistä taivasta vasten kävi hyvin kaupaksi.

Ja tunnettua on sekin, että kansainvälisestä maineestaan huolimatta Hannu Hautala ei osaa kuin suomea. Apuna on aina ollut Irma, joka hallitsee englantia, ruotsia ja jonkin verran myös saksaa, ranskaa ja venäjää.

”Minulla oli ennen lapulle kirjoitettuna 'I don't speak English, can you call later?' ('En puhu englantia, voitko soittaa myöhemmin?'), mutta en osannut lausua sitä. Lopulta tein niin, että kun puhelimessa alettiin puhumaan englantia eikä Irma ollut kotona, löin luurin kiinni. Kohta rupesi tulemaan faksia. Tänä päivänä sähköposti on ihan oma maailmansa, ei tarvitse enää vastata puhelimeen.”

”Ilman Irmaa en olisi tässä asemassa”, Hautala toteaa yks'kantaan. ”Jokaisen menestyvän miehen takana on nainen, niinhän sitä sanotaan.”




Kysyipä asiaa keneltä tahansa kuvaajalta maailmalla, ensimmäisenä heille tulee suomalaisista luontokuvaajista mieleen Hannu Hautala. Mies on pitkän partansa kanssa jo elävä legenda, jonka kirjoja löytyy monesta suomalaiskodista. Hautala on julkaissut elämänsä aikana 39 kirjaa. Se on jo niin paljon, että kun kirjapaino lähettää uuden kirjan (Kimmeltää kesäinen aamu, Kirjapaja 2007) tuoreet tekijäkappaleet postitse Kuusamoon, Hautala laskee laatikon pöydälle ja alkaa laittaa ruokaa.

Kokemattomampi tekijä ei voisi millään vastustaa kiusausta avata vapisevin käsin laatikko ja katsoa lopputulosta. Mutta Hannu Hautala on ollut näissä tilanteissa ennenkin.

Hautalan menestys luontokuvaajana perustuu kolmeen seikkaan: pitkään apurahaan, onnistuneeseen markkinointiin ja oikeaan ajoitukseen. Kun nuori autoasentaja-Hautala aloitti vakavan luontokuvauksen 1960-luvulla, kiinnostus luontokuvausta ja luontokuvia kohtaan oli heräämässä. Luontokuvauksesta oli tulossa nouseva buumi.

Hautala oli tehnyt Canonin kanssa hyvän sopimuksen: kameravalmistaja luovutti hänelle laitteet ja sitä vastaan hän piti pitkin Suomea valokuvamyymälöiden takahuoneessa esitelmiä luonnon valokuvauksesta. Pian nuo esitykset laajenivat kansalaisopistoissa järjestettäviksi kursseiksi. Hautala kiersi ympäri maata kouluttamassa kiinnostunutta yleisöä.

Kun hän sitten julkaisi kirjoja, lukijakunta oli niille jo valmiiksi olemassa: se sama yleisö, joka oli ollut kuuntelemassa Hautalaa erilaisissa koulutustilaisuuksissa riensi innokkaasti kirjakauppoihin ostamaan tämän teoksia. Pitihän hän parhaimpina vuosina jopa lähes 100 erilaista esitelmää. Toisaalta kirjoista otettiin jo 1980-luvulla erikielisiä painoksia, joten ne levisivät myös ulkomaille sikäläisen yleisön tietoisuuteen.

Hautala osui buumin aallonharjalle muutenkin: kun koulun biologian oppikirjoista alettiin 1970-luvulla tehdä väripainoksia, niihin tarvittiin tietysti värikuvia. Kuvamyynti oli silloin huipussaan ja hyvistä kuvista maksettiin kunnon korvaus, toisin kuin nykyään.

Hautala on sitä paitsi aina osannut markkinoida itseään, sen myöntävät hänen vihamiehensäkin. Mies muistelee melkein kaiholla niitä aikoja, jolloin kuvapalaverit lehtien toimituksissa Helsingissä järjestettiin pitkien lounaiden muodossa. Välillä ne lounaat olivat vähän kosteitakin.

Otavalle Hautala on tehnyt enimmän osan kirjoistaan. Vuonna 1984 ilmestynyttä Kuukkelin maata (WSOY) hän pitää uransa merkittävimpänä teoksena. Sitä se oli paitsi taiteellisesti, myös taloudellisesti: Hautala nettosi Kuukkelin maasta jopa puoli miljoonaa vanhaa markkaa (n. 80 000 euroa) tekijäpalkkioita.

”Minulla oli varaa hankkia parhaat mahdolliset laitteet, mitä rahalla sai. Sen jälkeen hyvät kuvat riippuivat enää minusta itsestäni.”

Taloudellista turvaa toi myös 15-vuotinen taitelija-apuraha, jonka Hautala sai 1987. Samana päivänä Irma irtisanoutui työpaikastaan apteekista ja jäi Hannun assistentiksi.




Paperi rapisee kojussa. Hautala avaa sanomalehden – tähän perheeseen tulee vielä useampi sanomalehti – ja alkaa lueskella, mitä maailmalla on tapahtunut. Aivan yllättäen ikkunasta näkyy liikettä – ja läheltä! Saukot ovat tulleet muutamien kymmenien metrien päähän kojusta. Ne pälyilevät epäluuloisina ympärilleen, mutta käyvät silti aina vähän väliä hakemassa kalaa jään alta.

”Nyt pitää olla tarkkana”, Hautala kuiskaa. ”Odotetaan, että ne tulevat tuohon aivan viereen.”

Saukot tulevat yhä vain lähemmäs ja lähemmäs. Pian ne ovat aivan sulan reunassa. Molemmat saukot sukeltavat veden syvyyksiin. Kojussa käännellään objektiiveja ja viritetään kameroita valmiiksi tulossa olevia huippukuvia varten.

Tunnelma on jännittynyt. Sitten tapahtuu jotain yllättävää. Saukot haistelevat hetken aikaa ilmaa ja lähtevät juoksemaan keskemmälle järveä. Ne sittenkin aistivat, että kojussa on kuvaajia!

Hautala pohtii harmistuneena epäonnistumisen syitä. Ehkä tuuli kävi tänään väärästä suunnasta ja toi ihmisen hajut suoraan saukkojen nenään. ”Tai kuulivatkohan ne vettä pitkin ääniä kojusta?”

Mutta ei voi mitään. Ensi kerralla parempi onni.

Jo seuraavana päivänä hän on jälleen kuvaamassa. Paikkana on koski, jossa saukkojenkin on nähty välillä uiskentelevan. Saukko näyttäytyy vain lyhyesti eikä siitä kuvia saa, mutta sen sijaan Hautala löytää jotain muuta mielenkiintoista. Sulan veden ja jään reuna muodostaa erilaisia kuvioita. Pilvien läpi paistava aurinko peilaa veden pintaan eri punaisen värejä.

Mies seisoo karvahattu päässä keskellä maantiesiltaa jalustan ja 600-millisen objektiivin kanssa ja nauraa hersyvästi. ”Tästä tulee panoraamakuva, katsopas”, hän toteaa ja kuvaa kahden kuvan sarjoja. Räps, räps. Räps, räps. Ja taas kuuluu naurua.

Hautala vaikuttaa innostuneelta kuin pikkupoika.

”Elän elämäni parasta aikaa, kun ei ole taloudellisia huolia”, hän sanoo. ”Niin pitkään kun jalka nousee, pitäisi olla metsässä. Siellä olen onnellisimmillani.”

Tällaiset päivät ovat maestron tähtihetkiä.




Aivan näinä päivinä Hannu Hautala huokaisee helpotuksesta. Hannun jäljet -nimisen luontokuvakeskuksen avajaiset ovat 25. toukokuuta ja pitkä työ on saatu päätökseen. Välillä vanhan miehen kunto oli loppua kesken. ”Puoli vuotta siinä vierähti ehtimättä tarttua kameraan, se oli kovaa aikaa.”

Hautalasta on Kuusamossa tehty matkailubrändi, jonka toivotaan saavan viitostietä pohjoiseen paahtavat turistit pysähtymään Oulun tien risteyksessä.

Luontokuvakeskus on käytännössä 150-170 neliömetrin tila Karhuntassun tiloissa. Keskellä tilaa on valopöytä, jossa kosketusnäytöllä pääsee siirtelemään ja suurentelemaan Hautalan luontokuvia. Laitteen asentaminen on tähän mennessä aiheuttanut jo moneen otteeseen harmaita hiuksia, kun ideasta toimivaan käytännön sovellukseen olikin pidempi matka kuin mitä Lapin yliopiston suunnittelijat Antti Brunni, Antti Hovila ja Teemu Maikkola olivat kuvitelleet.

”Tämä on prototyyppi maailmassa”, Hautala sanoo useaan otteeseen. Ainutlaatuinen, mutta ei aivan helppo asentaa ja saada toimimaan. ”Pöydän alla on huippuluokan projektorit. Ja komentokeskuksessa kuvia pyörittää suuritehoiset tietokoneet. Kun normaalitkin tietokoneet kaatuilevat, niin saati sitten tällaiset.”

Keskuksessa on myös Hannun keinutuoli, jossa kiikkumalla saa kuvat seinällä roikkuvalla litteällä ruudulla vaihtumaan. Mukana on myös ääniefektejä. Keinutuolisarja vaihtuu neljä kertaa vuodessa, samoin kuin viiden klassikkokuvan näyttely.

Luontokuvakeskukseen kuuluu lisäksi lasten nurkkaus sekä Kuukkelisali, tila joka toimii näyttelypaikkana vieraileville valokuvaajille. Pääsuunnittelijana keskuksessa on toiminut Irma Nevala.

Keskuksen on tarkoitus olla auki joka päivä. Turisteja palvelee kaksi asiakaspalvelijaa. Toimintaa pyritään rahoittamaan pääsymaksuilla, sillä hanketta tukenut Euroopan Unionin 400 000 euron määräraha loppuu kesäkuussa.

Keskuksen taustalla ovat sellaiset tahot kuten Lapin yliopisto, Oulun läänin taidetoimikunta, Suomen valokuvataiteen museo, Oulun yliopisto ja Kuusamon kansanopisto.

”Minä olen ollut tässä keskuksessa enemmän jarruna”, Hautala sanoo. Idea tuli kaupungin johdolta. Kuusamo on julistautunut luontokaupungiksi, joten luontokuvakeskus sopii kaupungin imagoon.

Keskuksesta tulee aikanaan osa Hannu Hautalan säätiötä, jota vasta suunnitellaan. Säätiön tarkoitus olisi joka tapauksessa ottaa hoidettavakseen keskuksen toiminta ja Hautalan valtava dia-arkisto. ”Kun meistä aika jättää”, Hautala toistaa useaan kertaan. He ovat Irman kanssa lapseton pariskunta. Oma kulttuuriperintö halutaan oikeisiin käsiin. Aikanaan myös tulevat kuvapalkkiot ohjautuvat luontokuvakeskuksen pyörittämiseen.

Tekeillä on myös elämänkerta. Tekijänä on tampereelainen Markku Turunen. Tuossa kirjassa käsitellään myös sitä kuuluisaa skandaalia - ”myrskyä vesilasissa”, sanoo Hautala - joka syntyi, kun Hautala sijoitti kirjaansa kolme manipuloitua kuvaa. Yhdessä kuvassa hyppäsi kaksi telkänpoikaa, vaikka alkuperäisessä ruudussa poikasia oli vain yksi. Toisessa kuvassa kuuta oli siirretty taitollisesti parempaan kohtaan yömaisemakuvassa. Kolmas manipulaatio oli kahden ruudun yhdistelmä, jossa samaa maisemaa oli kuvattu kahdella eri valotuksella ja näistä oli koottu kuva, jossa oli laajempi sävymaailma kuin mitä yhteen ruutuun olisi voitu tallentaa.

Kuvien manipulointi kirjassa ilman oikeaoppista mainintaa oli vastoin Suomen Luonnonvalokuvaajien eettisiä sääntöjä. Sen johdosta muutama yhdistyksen jäsen vaati jopa Hautalan eroa yhdistyksestä.

Puhuessaan näistä henkilöistä Hautalan ääni voimistuu. Säyseä pohjalaismies ei säästele sanojaan. Välit näihin ihmisiin lienevät pysyvästi poikki – puolin ja toisin.

Mutta tulee siihen elämänkertaan toki muutakin. Kirjan on tarkoitus olla katsaus suomalaisen luontokuvauksen historiaan, vaikka Hautala onkin siinä päähenkilönä. Markku Turusen Hautala valitsi kirjoittajaksi ihastuttuaan Helsingin kirjamessuilla kaksi vuotta sitten Turusen tyyliin kertoa ja kirjoittaa tarinoita.

Kirjan on määrä ilmestyä syksyllä Otavan kustantamana. ”Nokikkain on kirjan sisältöä monella tapaa luonnehtiva nimi.”




Pakkanen paukkuu ulkona, mutta sisällä on vähintäänkin lämminhenkinen tunnelma. Ollaan Helsingin Finlandia-talolla Vuoden Luontokuva -tapahtumassa helmikuussa 2004. Hannu Hautala pitää työuransa viimeistä julkista kuvaesitystä ennen jäämistään eläkkeelle.

Viimeinen kuva lävähtää valkokankaalle ja esitys päättyy. Täysi salillinen väkeä, tuhatkunta ihmistä, nousee seisomaan ja alkaa taputtaa. Hannu Hautala ei millään voi estää liikutuksen kyyneltä vierähtämästä silmäkulmasta.

Aivan tällainen ei ollut vastaanotto, kun Hautala 1950-luvulla aloitti luontokuvausharrastustaan. ”Mitäs se Hannu tulee metsästä, kun kaikilla muilla on pyhävaatteet päällä”, hänelle sanottiin. ”Piti saada minullekin kunniallinen työ.” Sellainen oli autonasentajan työ, joka ei koskaan ollut Hautalan unelma-ammatti. Hän haaveili jo nuorena siitä, että saisi vain kulkea metsässä. Olla ja ihastella. Ja kuvata.

Vanhemmatkaan eivät aivan ymmärtäneet metsän kätköissä viilettävää nuorukaista. Kun hän sitten lopulta sai kovan työn jälkeen ensimmäisen kirjansa (Erämetsän elämää, Weilin+Göös 1968) valmiiksi, sen piti olla yllätys isälle. Tarkoitus oli, että hän olisi voinut ylpeänä mennä esittelemään, että tässä on nyt se tulos, niiden lukuisten metsäreissujen saldo.

Isä kuoli viikkoa ennen kirjan ilmestymistä.

Äiti näki lukuisat kirjat, mutta sitä Hautala harmittelee, että äitimuori ei elänyt tarpeeksi pitkään nähdäkseen, kun hänet kutsuttiin Irma-vaimonsa kanssa Presidentinlinnan itsenäisyyspäivän juhliin joulukuussa 2004 tai kun Hautala vihittiin vuonna 2002 Oulun yliopiston luontokuvauksen kunniatohtoriksi.

Kun Hannu Hautala seisoo kuohuviinilasi kädessä Hannun jäljet -luontokuvakeskuksen avajaisissa tämän kuun toiseksi viimeisellä viikolla, hän on jälleen huomion keskipisteenä. Siitä tulee varmasti yksi hänen uransa tähtihetkistä. Eikä hän ole pahoillaan kaikesta siitä vaivasta ja ajasta, jonka hän on uhrannut keskuksen suunnitteluun.

Ei, hän on ylpeä omista saavutuksistaan, siitä että luontokuvilla pystyi lopulta tekemään jotain suurta ja pysyvää.

Hän on ylpeä, vaikkei sitä suoraan sanokaan. ”Lentää kotka joskus matalalla, muttei kanat koskaan korkealla”, hän sanoo ja nauraa hersyvästi.