Sunnuntain Helsingin Sanomissa päätoimittajilta kysyttiin, mitä mieltä he ovat ehdotetusta Yle-verosta. Mielenkiintoisin ajatus löytyi HS:n päätoimittajan Reetta Meriläisen vastauksesta:

“Voitaisiinko digiaikana ajatella, että Ylen toiminta rahoitettaisiin osin valtion budjetista, osin käytön mukaan maksukorteilla? Budjettirahoituksen oikeuttamiseksi tarvittaisiin hyvin selkeä julkisen palvelun määrittely.”

Loistava ajatus! Kerrankin joku kaupallisen median johtaja uskaltaa ajatella kylmän viileästi eikä tunteellisen propagandistisesti Ylestä keskustellessa.

Meriläinen on täsmälleen oikeassa. Ylen tulevaisuus ja kansalaisten oikeudet olisivat parhaiten turvattu, kun vähemmistöryhmiä palvelevat ohjelmat olisi rahoitettu suoraan valtion kassasta ja loput, “kansaan menevät” ohjelmat Yle rahoittaisi maksukorteilla.

Tähän asti keskustelussa on väläytelty ehdotonta maksukorttijärjestelmää, joka ei sisältäisi valtion budjettirahoitusta ollenkaan. Se tietäisi loppua ruotsinkieliselle palvelulle, hartausohjelmille ja monille muille ohjelmille, joille löytyy kyllä katsojia, mutta aika vähän maksajia. Yksioikoista maksukorttijärjestelmää on ehdottanut muun muassa oma työnantajani Aamulehti.

Huomattavasti kestävämpi ratkaisu olisi siis budjetti- ja maksukorttirahoituksen yhdistelmä.

Moni mediajohtaja ja kansalainen olisi lopettamassa Ylen kokonaan. Mietin tänään, miksi itse haluan säilyttää Ylen. Syy on tässä: Avasin television päivällä 12:n jälkeen. Ykköseltä tuli aamu-tv:n kooste. Ohjelmassa käsiteltiin jotain kummallista kirjaa, jota en ole lukenut, kirjailijan kanssa, jota en tunne. Keskustelu oli siitä huolimatta varsin kutkuttava.

Parhaimmillaan Yle tarjoaa siis ohjelmia, joita en tiedä kaipaavani, kunnes avaan television sattumanvaraisena hetkenä ja jään koukkuun. Tuoreus ja yllätyksellisyys on muutenkin kaiken median elinehto, mutta se on jo toisen tarinan paikka.