Sampsa Oinaala valitti Journalisti-lehdessä 5/2009, että editorit sotkevat hänen juttunsa. Kolumni osoitti, ettei Oinaala ole täysin ymmärtänyt, mistä editoinnissa on kyse.
Editointia tarvitaan, koska liian moni meistä ammattitoimittajista kirjoittaa liian usein huonoja juttuja.
Suomen lehdissä on karkeasti kolmenlaisia toimittajia. On maestroja, joilla on samat maneerit kuin 15 vuotta sitten, mutta jotka tuottavat parhaimmillaan klassikoita.
Sitten on meitä keskitason toimittajia, jotka onnistumme ehkä joka toisessa tai kolmannessa jutussa. Onnistuminen edellyttää meiltä hieman onnea, pinnistelyä ja horjumatonta keskittymistä vähän kuin MM-kulta Aino-Kaisa Saariselta.
Valitettavasti alallamme on myös toimittajia, joilla ei ole käsitystä toimivan lehtijutun rakenteesta eikä julkaisuympäristöistä, joihin he kirjoittavat. Näiden toimittajien tekstejä on pakko editoida eniten – ihan lukijoiden vuoksi.
Jos editori lisää lehtijuttuun asiavirheitä, on se merkki siitä, ettei editori itse ole keskittynyt työhönsä. Aino-Kaisa Saarisenkin menestys edellyttää valmentajilta paneutumista. Vaikka Saarisella tulisi joskus vähän kinaa valmentajan kanssa, tuskin hän ajattelee, että tämä on ihan turha jätkä.
Sanomalehdissä editorit parhaimmillaan tukevat kirjoittajaa, auttavat hiomaan hyvästä aihiosta timanttia ja ennen kaikkea jakavat ammattitaitoaan ilmaiseksi eteenpäin. Nuoren toimittajan ei kannata sitä väheksyä.
Lehtijuttu on vähän kuin ajaisi Sitikalla hiekkatietä. Jos matkan ajaa liian varovasti tai risteyksissä eksyen, lukijat takapenkillä joko nukahtavat tai ärsyyntyvät. Sitikalla voi myös ajaa kaasu pohjassa ensimmäisestä mutkasta ulos.
Hyvä editori on kuin ystävällinen kartanlukija, joka auttaa ajamaan matkan niin pehmeästi ja miellyttävästi, että takapenkin lukijat muistelevat vielä myöhemminkin, kuinka mukavaa kyyti oli.
Aivan lopuksi haluan kiittää kaikkia omia tekstejäni vuosien varrella editoineita. Olette tehneet minusta, nuoresta toimittajasta, paremman ammattilaisen.
Teksti on julkaistu Journalisti-lehden numeron 6/2009 debatti-palstalla.
3 kommenttia artikkeliin “Editoinnin puolustuspuhe”
Pavosen Heska kirjoittaa:
1.4.2009 klo 19.57Erittäin harvoin voi olla sitä mieltä, että joku on kategorisesti väärässä. Editointihorinassaan Oinaala on.
Daniel Schildt kirjoittaa:
4.4.2009 klo 3.59Oinaalan kolumnissa oli kyllä joitakin hyviä pointteja, mutta erityisesti viimeisen kappaleen väitteet ihmetyttivät:
“Pahimmillaan jutut aiheesta ja sisällöstä riippumatta puristetaan samaan kaavaan ja niitä lyhennetään, jotta AD voi jättää sivulle tyylikkäästi tyhjää valkoista pintaa. Lukija luultavasti kuvittelee, että tekijöiltä on loppunut materiaali kesken.”
Eikö arvoisalla toimittajalla ole käsitystä siitä, että lehden rakennetta ei yhden jutun perusteella voida kovin paljoa lähteä muuttamaan? Jos pitkiä juttuja välttämättä haluaa kirjoittaa, täytyy jutun jatkot todennäköisesti julkaista sähköisenä lisämateriaalina (sillä ainakaan monen paperilehden sisältötila ei tiettyjä rajoja pidempiin juttuihin yksinkertaisesti riitä).
Mitä tulee “tyhjään hukkatilaan”, sitä ei tyhjä tila ainakaan normaalisti ole. Itseasiassa, valitettavan harvoin näkee riittävän tilavaa taittoa Suomessa kun sisältöjä pyritään ahtamaan aivan liikaa pieneen tilaan. Tiheän taiton sinänsä ymmärtää, mutta sitä ei saisi tehdä luettavuuden ja selkeyden kustannuksella.
Silti, mitä tulee itse asian ytimeen (juttujen editointiin) voin olla isolta osin samaa mieltä kanssasi. Tärkeintä on tekstin ymmärrettävyys. Kaunokirjallista tekstiä on kyllä maailma täynnä, mutta uutis- ja henkilöjutuissa sitä tuskin kovin paljoa kaivataan (vaikka varmasti sillekin voi tilaa olla, ehkä ei vain juuri lehdessä). Pidempien tekstien julkaisemiselle on tulevaisuutensa, mutta se ei tule tapahtumaan paperimuodossa.
Tuomo Björksten kirjoittaa:
4.4.2009 klo 11.46Minä nimenomaan kaipaan kaunokirjallista tekstiä lehtiin. Siis sellaista, jossa rakenne, tyyli ja tekniikka ovat niin huippua, että tekstin lukeminen on nautinto.
Ongelma vain on siinä, että kovin harva toimittaja osaa kirjoittaa niin hyvin. Yllättävän moni – minäkin usein – kirjoittaa niin, että lukija tipahtaa heti kärryiltä tai ei jaksa syventyä.
Tässä on esimerkiksi aivan huikea kolumni. Se ei kaipaa yhtään editointia.
Kommentoi artikkelia