Lupasin Olli Sulopuistolle, että kirjoitan blogiini, miten syntyi reportaasi judoka Nina Koivumäen valmentautumisesta Pekingiin. Lunastan nyt lupaukseni.

Tällaiset urheilijaseurannat eivät ole aiheena sinänsä mitenkään omaperäisiä. Aamulehden nykyinen Washingtonin kirjeenvaihtaja Petri Ahoniemi kirjoitti neljä vuotta sitten Hanna-Maria Seppälän valmistautumisesta Ateenan kisoihin.

Ajatus uudesta urheilijaseurannasta syntyi sunnuntaitoimituksen palaverissa joskus viime joulukuussa. Idean isä oli toimituksemme esimies Matti Posio. Olin heti innokkaanaa ilmoittautumassa tehtävään, koska se kuulosti mielenkiintoiselta ja erittäin haastavalta. Uutiset urheilusivuilla kyllä kertovat päivänkohtaisista tapahtumista, mutta jos päähenkilöä seurataan puoli vuotta, syvenee kuva lajista ja urheilijasta. Toimittajan kautta lukija näkee itse urheilusuorituksen taakse.

Vaihe 1: Ennakkotutkimus

Tammikuussa alkoi päähenkilön etsiminen. Ensin yritimme tavoittaa erästä nimekästä urheilijaa, joka oli ennakkotietojen valossa varma Pekingiin lähtijä. Hänen managerinsa pahoitteli, että urheilija on talven pääsääntöisesti Australian tienoilla. Hänen seuraamisensa olisi ollut erittäin vaikeaa.

Seuraavaksi yritimme saada juttuun mukaan erästä pirkanmaalaista urheiijaa, jota pidettiin jo tammikuussa Pekingin kisojen mitalitoivona. Manageri totesi hänenkin harjoittelevan ulkomailla, lähinnä Etelä-Afrikassa, joten jutunteko voisi olla jälleen hankalaa.

Pohdintojen ja keskustelujen jälkeen päädyimme Nina Koivumäkeen, jolle itselleen tällainen seurantaprojekti sopi hyvin. Myöhemmin osoittautui, että hän oli oikea valinta. Nimekäs urheilija tipahti karsinnoissa Pekingin kisoista kokonaan. Pirkanmaalainen urheilija oli mukana kisoissa, mutta häntä ei juuri Suomessa näkynyt. Ninalla kisapaikka oli hankittuna jo edellisen syksyn MM-kisoista.

Nina harjoitteli Nääshallilla, ihan toimituksen vieressä. Lisäksi kollegat urheilutoimituksesta vinkkasivat, että Nina on älykäs urheilija, jolta saa kysymyksiin muitakin vastauksia kuin “emmätiiä, mä vaan teen parhaani ja katson, mihin se riittää”. Yhtään aliarvioimatta urheilijoita, mutta toiset heistä ovat sanavalmiimpia kuin toiset.

Valokuvaajaksi projektiin valikoitui Jukka Ritola, jonka kanssa olen tehnyt paljon yhteistyötä.

Vaihe 2: Ihan hukassa

Projektin alku oli tahmea. En tiennyt mitään judosta enkä huippu-urheilusta. Pidin sitä tavallaan hyvänä lähtökohtana, mutta kun Ninan valmentaja Tapio Mäntymäki selosti minulle Nääshallissa harjoitusohjelmaa ja sen yksityiskohtia, tuli ensimmäisenä tunne, että en tajua tästä mitään.

Ensimmäisellä keikalla Nääshalliin saimme kaiken lisäksi parkkisakot. Kuski, eli Jukka, maksoi. Elämä on.

Päätimme joka tapauksessa, että seuraamme Ninan vaiheita kerran viikossa tai kahdessa. Luotimme siihen, että jotain jännittävää tapahtuu.

Vaihe 3: Kevät etenee

Pitkin kevättä minulla oli tunne, että juttu hakee vielä muotoaan. Toisaalta olin jo tavannut Ninan monta kertaa ja Jukka Ritolakin pani merkille, ettei kukaan tarinan päähenkilöistä enää vierastanut kameran tai lehtiön läsnäoloa. Kiinnostavia teemoja nousi esiin: raha; jatkuvat pienet loukkaantumiset, joiden ei annettu häiritä harjoittelua ja niin edelleen.

Maaliskuun lopussa lähdin Porin SM-kisoihin. Se oli yksi käänteentekevistä hetkistä jutun kannalta. Ninan vanhemmat ja hänen valmentajansa puhuivat hyvin värikkäästi ja mielenkiintoisesti kymmenen edellisen vuoden tapahtumista ja siitä, miten eri asiat olivat johtaneet nykytilanteeseen. Porista sain juttuuni paljon läsnäolon tuntua.

Vaihe 4: Loukkaantuminen

Pidin jotenkin itsestään selvänä, ettei Nina loukkaannu pahasti. Huhtikuun alkupuolella ohjelmassa olivat EM-kisat Lissabonissa, jotka olivat Ninallekin yksi tärkeimmistä etapeista. Minun ja Jukka Ritolan hotelli ja lennot Portugaliin oli jo varattu. Lähtö olisi ollut torstaina.

Tiistaina sain viestin urheilutoimituksesta, että Nina on loukkaantunut. Asia oli käynyt ilmi, kun yksi urheilutoimittajistamme oli soittanut Ninan valmentajalle. Kyseessä oli aivan tuore juttu, edellisenä iltana sattunut. Mitään tutkimuksiakaan ei ollut vielä ehditty aloittaa.

Tieto aiheutti jonkin verran kiireaskelia toimituksessa. Ninan osallistuminen kisoihin oli vaakalaudalla. Olin myös epätietoinen siitä, mitä meidän matkallemme tapahtuu.

Nina ilmoitti, ettei hän aio lähteä kisoihin edes turistiksi. Mekin peruimme saman tien oman matkamme. Kävimme vielä keskiviikkona ja torstaina kuvaamassa ja seuraamassa Ninan röntgen- ja magneettikuvauksia.

Kun ensimmäisen kerran juttelin Ninan kanssa puhelimessa loukkaantumisesta tiistaina, hän kuulosti erittäin masentuneelta. Kun muutamaa viikkoa myöhemmin puhuin samasta asiasta hänen kanssaan, oli jo äänessä huomattavasti enemmän tsemppiä mukana. “Yritän aloittaa ihan puhtaalta pöydältä, vähän kuin uuteen kilpailukauteen.”, Nina sanoi ja kuulosti voitontahtoiselta.

Vaihe 5: Kesä

Kesällä lomat keskeyttivät seurantamme. Kävimme toukokuussa ainoastaan Nastolassa katsomassa Ninan kuntotestiä. Heinäkuussa lähdin Saksaan katsomaan Braunschweigin kisoja, koska juttuun piti saada vielä yksi ulkomaan kisatapahtuma. Nina itsekin vakuutti, että ulkomailla kisat näyttävät ihan erilaisilta kuin Suomessa.

Siinä hän olikin oikeassa. Saksan reissu oli toinen merkittävä kohta jutun tekoprosessissa. Kuvaan lopullisessa tekstissä aika vähän Saksan tapahtumia, mutta toisaalta siellä tehdyt haastattelut värittivät suurelta osin koko juttua.

Vaihe 6: Kirjoitusprosessi

Aloitin jutun kirjoittamisen heinäkuun toisella viikolla. Purin haastattelunauhat. Kirjoitin lehtiöiden muistiinpanoja puhtaaksi. Piirtelin miellekarttaa siitä, mitä halusin juttuun mukaan.

Testasin kieltä. Muutamia mielestäni parhaiten onnistuneita osuuksia jutussa kirjoitin rauhassa muutellen palasia sieltä, täältä. Hioin sidoksia eri osuuksien välillä.

Ensimmäisen version kirjoittamiseen meni muiden töiden ohessa kolme viikkoa. Kaksi editoria luki jutun läpi ja teki omia korjauksiaan. Rakenne ei tuntunut toimivan, joten kirjoitin jutun vielä uusiksi neljännellä viikolla.

Kuvatoimittaminen jäi vähän viime tinkaan. Jukka Ritolan kuvat olivat mielestäni upeita, mutta haimme pitkään toimitussihteerin kanssa oikeita kuvavalintoja. Varsinkin jutun lopetuskuva aiheutti päänvaivaa. Mikään yhdistelmä ei tuntunut hyvältä.

Lopulta palaset loksahtivat kohdalleen. Aivan viimeisinä päivinä ennen julkaisua hioimme vielä kieliasua, korjasimme joitakin asiavirheitä, ja toimitussihteeri viimeisteli taiton.

Vaihe 7: Mitä tästä opimme?

Projekti oli ensimmäinen iso työni. Koskaan aikaisemmin en ole tehnyt yhtä lehtijuttua puolta vuotta. Muutamia herkullisia paljoa piti jättää jutusta pois, koska ne eivät vain sopineet rakenteeseen. Se oli harmillista.

Tulevaisuuden kannalta taskuun jäi kokemusta, josta on myöhemmissä jutuissa hyötyä. Opin, että jatkossa pyrin tiukempaan suunnitelmallisuuteen jo projektin edetessä ja ennakkotutkimusvaiheessa. Se tekee työskentelystä helpompaa. Esimerkiksi nyt minulla ei ollut varsinaista ennakkokäsikirjoitusta, mikä olisi auttanut projektissa.

Lisäksi huomasin, että jos mahdollista, juttua kannattaa kirjoittaa uudelleen ja uudelleen, koska se parantaa kieltä ja rakennetta.

Kaikkein tärkein oppi oli kuitenkin, että tällainen narratiivinen journalismi on ihan törkeän hauskaa.

Seuraava projekti onkin siis jo kehitteillä. Joitakin ajatuksia on, mutta ei vielä mitään valmista aihetta. Ideoita saa heitellä, täydellä luottamuksella tietysti: tuomo.bjorksten (at) aamulehti.fi.