Iltasanomien kesätoimittajan Teemu J. Kammosen blogissa on mielenkiintoinen lause. Hän oli paikalla Keravalla tekemässä juttua Savion järkyttävästä puukotuksesta.
“Oman osallisuuteni perustelin siten, että kirjoitan niin koskettavan ja liikuttavan kuvauksen nuorten ja aikuisten surusta, että yhdellekään jutun lukeneelle ei jää epäselväksi, millaisen aukon nuoren tytön menetys jättää hänen lähimmäistensä sisälle.”
Jokelan jälkipyykkiä setviessä monet kokeneet toimittajat olivat sitä mieltä, että median ei pitäisi mennä mukaan tunteilla mässäilyyn. Kammosen argumentti on kuitenkin hyvä ja perustelee selkeästi sen, miksi surua pitäisi näyttää paljon.
Jäin pohtimaan, onko surun näyttäminen isossa mittakaavassa silti oikein. Iltapäivälehdillä (ja toki muillakin) on usein tapana tuutata lööppiin dramaattisia hetkiä, pikkutytön viimeisiä sanoja tai vastaavaa, mitä muistan Espanjan autoturman uutisoinnista.
Kun surusta kirjoittaa, on helppo sortua ylilyönteihin. Uhreilla pitää olla oikeus myös yksityiseen suruun, jota ei käsitellä julkisuudessa. Lisäksi hyvin yksityiskohtaisesti surusta kertovista jutuista tulee lukijallekin lähinnä vaivautunut olo.
Suru pitää silti näyttää, sillä sen määrä on jokaisen kuolinuutisen kohdalla vakio. Lähes aina joku jää suremaan. Ei ole uhrille tai hänen läheisilleen oikein, jos media kirjoittaa traagisesta uutisesta vain teknisiä yksityiskohtia. Kaikkein eniten ihmisarvoa syövät mielestäni pienet, yhden palstan kuolinuutiset. Niitä on lehdessä joka päivä. Kun lehti kirjoittaa parin kappaleen verran, että mies sai surmansa auto-onnettomuudessa, tulee helposti tunne, ettei tapauksella ole paljoa merkitystä, kun ei se lehdessäkään ole kuin kotimaan osaston taittopala.
Kertokaapa tämän blogin lukijat, miten paljon te haluatte lukea surusta?
4 kommenttia artikkeliin “Surun määrä on vakio”
Koo kirjoittaa:
4.8.2008 klo 18.53Nokkelana vastaan lopun kysymykseen että en oikeastaan lainkaan. Minusta Kammonen on totaalisen väärässä.
Perustelen: on lukijan käsittämätöntä aliarviointia olettaa, ettei hän voisi tajuta itse omassa päässään, miten järkyttävää ja traagista läheisen ihmisen kuolema on ilman että se pitää vääntää hänelle tuuman rautatangosta. Voidaan nimittäin jokseenkin turvallisesti olettaa, että läheisiään on menettänyt jokainen – ei todennäköisesti tuolla tavalla mutta menettänyt anyway – joten jokaisen voi myös olettaa tietävän, miltä se tuntuu.
Pahalta toki, mutta yksilöllisesti. Teemu Kammonen ei tiedä, miten minä tunnen surua, joten en halua, että hän tuputtaa minulle (yhden juttukeikan perusteella muodostettua) tulkintaansa toisen ihmisen surusta ja yrittää sen lisäksi saada minut tuntemaan tietyllä tavalla, “pakkosuremaan”. Vastustan.
Median ajatusvirhe piilee siinä, että se kuvittelee voivansa tragedioiden kautta koota hajanaista ja sirpaloitunutta lukijakuntaa yhtenäisiksi ryhmiksi, pystyvänsä toimimaan viidenpennin kriisipsykologina ja ohjaamaan ihmisten käyttäytymistä tiettyyn suuntaan. Ja se suunta on pakonomainen julkisureminen, ja ahdistava, pakollinen hiljentyminen tietämättä edes miksi. Kuin koko kansakunnan pitäisi aina pysähtyä parkumaan viikkokausiksi jokaisen _henkilökohtaisen_ tragedian äärelle. Ja tänä suruaikana hauskanpito on ehdottoman Verboten, tai ainakin sitä pitää pyytää julkisesti anteeksi.
Kuitenkin a. suurinta osaa ihmisistä tragediat, vaikka kuinka isot, eivät välttämättä kosketa millään tavalla. Miksi heidän pitäisi ryhtyä väkisin suremaan? Onko se tervettä, hyödyllistä ja tarpeellista? ja b. jokaisella on siis se oma tapansa surra. Onko minun pakko kuskata kynttilöitä aidanvieruksille, liittyä facebook-ryhmiin ja ravata muistotilaisuuksissa ennenkuin olen median kriteerein hyvä ihminen? En minä tahdo.
Kenelle nämä “Paikkakunta X hiljentyi” -jutut on sitten suunnattu? En minä tiedä. Tietääkö toimituskaan?
Tuomo Björksten kirjoittaa:
9.8.2008 klo 11.44Kun kansakunta pysähtyy suremaan, luulen, että kyse on eniten myötätunnosta uhreja ja heidän omaisiaan kohtaan.
Koo kirjoittaa:
13.8.2008 klo 0.31^Ei muuta pointtiani: yhtä lailla jokaisella on oma tapansa ja oikeus omaan tapaansa tuntea myötätuntoa uhreja kohtaan tai olla tuntemattakin. Ei ole mitään uniformia kaavaa, jota pitäisi noudattaa ja johon medialla olisi normatiivista velvoitetta ohjata.
Tässä pitää huomata ero surun ja myötätunnon sekä _medioidun_ surun ja myötätunnon välillä: jos lähipiirissäni sattuu tragedia tai satun seudulle, jota ravistelee tragedia, tunnen toki myötätuntoa, ehkä suruakin, uhrien ja heidän omaistensa takia. Mutta en käsitä, miksi median pitäisi toimia surun/myötätunnon megafonina, ja miksi minun pitäisi noudattaa sen huutoa.
Ja puuttuakseni käsitteisiin, nähdäkseni ei ole olemassa mitään yhtenäistä “kansakuntaa”, joka tekisi sitä taikka tätä. Kansakuntalaajuiset – jos niitä on koskaan ollutkaan – kokemukset alkavat olla historiaa.
Se taas ei ole välttämättä ollenkaan huono asia, jos vaikka seuraa, mihin nationalismi on viime aikoina jälleen johtanut (ok, OT:ksi lipsahti tämä viimeinen).
Teemu J. Kammonen kirjoittaa:
19.1.2009 klo 10.42Harmin paikka, että huomasin tämän näin myöhään. Toisaalta, parempi nytkin…
En nyt aivan allekirjoita tuota tuputusta ja jonkinlaista pakotettua suremista (tai laajemmin puhuttuna muitakaan tunteita). Aivan kuin yhden tiedotusvälineen yksittäinen toimittaja kykenisi tavoittamaan ja samalla määräämään koko kansakunnan tunteen määrän.
Ip-lehtien surujutuissa tarkoitus on tarjota yksi kanava purkaa traumaa. Olen antanut itselleni kertoa, että tämän vuoksi jokainen suuri tragedia, murha tai onnettomuus, kasvattaa keltaisen paperin myyntiä noin kolmanneksella. Toisin sanoen ihmiset _haluavat_ lukea rautalangasta väännettyjä tunnetarinoita.
En ainakaan henkilökohtaisesti tunne itseäni minkään arvoiseksi kriisipsykologiksi, vaikka tiedän lukijoiden odottavan ip-lehdiltä tunteita. Jos ei halua tunnetta, lukee poliisin esitutkintapöytäkirjaa tai käräjäoikeuden tuomiota. Joissain tapauksissa stt:n uutisetkin käyvät.
Loppujen lopuksi kyse on siis kuluttajan valinnoista ihan samalla tavalla kuin vaikkapa elokuvateatteriin kävellessä.
Ja lopuksi voisin kyllä väittää vastaan, että kyllä media kokoaa lukijakuntansa yhtenäiseksi ryhmäksi jo siten, että muodostuu lukijakunta, joka jakaa yhteisen lukukokemuksen. Väittäisin, että esim. viime viikon kalapuikkojupakka loi ryhmiä, jotka asiasta puhuivat. Siitähän yhteisöissä ja ryhmissä on kyse, että on jokin yhdistävä seikka – vaikkapa yksi puheenaihe.
Kommentoi artikkelia