Viime viikolla ilmestyneessä Journalisti-lehdessä on juttu kateudesta. Jutussa heitellään ilmaan väittämiä toimitustyöstä. Väittämät ovat kursiivilla eikä mistään käy ilmi, kuka ne on keksinyt, vaikka edellisellä aukeamalla Journalisti näppärästi kritisoi kaikkia muita lehtiä siitä, että tehdään epäselviä juttuja.

Noh, mitäs noista pienistä. Käydäänpä käsiksi väittämiin.

“Kuka tahansa tekee palkintojutun, kun pääsee sotakirjeenvaihtajaksi. Hyvähän siellä viikonvaihdetoimituksessa tai liitteessä on ideoida hienoja juttuja, kun on mahdollisuus myös ne toteuttaa.”

Niinpä. Viikonvaihdetoimituksessa on upeaa olla töissä.

“Kollega onnistuu työnjaossa aina keplottelemaan itselleen parhaat aiheet: niistä saa helposti uutisia tai mielenkiintoisia reportaaseja.”

Omasta kokemuksestani sanoisin, että toimituksessa saa kivoja työtehtäviä, kun keksii ne itse. (En toki väheksy päälliköidenkään keksimiä aiheita, koska nekin ovat usein kiinnostavia.) Sehän on juuri mielettömän palkitsevaa toimittajan työssä, että usein vain oman mielikuvituksen ja sinnikkyyden rajat ovat esteenä työlle. Näin ainakin omalla työpaikallani.

“Onhan siellä suuressa mediassa helppo tehdä hyviä juttuja, kun voi käyttää niiden valmisteluun määrättömän määrän rahaa: teetättää tutkimuksia ja matkustaa viikkotolkulla.”

Gallupjournalismi on usein huonosti tehtyä. Teetetään Taloustutkimuksella gallup, jossa kysytään 1 000 suomalaiselta, kannattavatko he Aku Ankkaa presidentiksi tässä kuussa vähän vai paljon enemmän kuin viime kuussa ja sitten revitään siitä uutinen, että Aku Ankan suosio kasvaa. Omasta mielestäni tutkimuslaitokset ovat hyviä apureita toimituksissa, mutta usein tutkimuksia teetetään vain siksi, että oma lehti pääsisi otsikoihin muussa mediassa.

Matkustamisesta olen samaa mieltä. Se on ihan kivaa.

“Nuorten on helppo löytää hyviä aiheita, koska heillä on energiaa, ideoita ja intoa. Nuoret oppivat tekniikan helposti – ja helppoahan se onkin, kun on lapsesta saakka leikkinyt tietokoneilla.”

Aivan oikea huomio. Tietotekniikka on meille nuorille lapsellisen helppoa. On kiva olla töissä toimituksessa, jossa saa työskennellä lukuisten nuorten, lahjakkaiden toimittajien kanssa. Sellainen on pelkästään palkitsevaa.

“Toiset ovat hannuhanhia, toisen (TAIVUTUSVIRHE LEHDESSÄ, Tuomon huom.) akuankkoja. Kollega onnistuu aina, koska hän onnistuu aina. Toiset menevät töihin näköalapaikoille, (PILKKUVIRHE, Tuomon huom.) ilman että koskaan joutuvat rehkimään kiireessä uutistoimituksen suolakaivoksessa.”

Puhutaanko tässä minusta? Minä teen töitä mahtavalla näköalapaikalla – ilman merkittävää kokemusta. Eikö olekin kivaa? Väittämä on virheellinen vain siltä osin, että minä en onnistu aina.

Saman lehden yleisönosastossa Satakunnan Kansan toimittaja Inka Partanen vahvistaa olevansa kateellinen. Kas näin:

“Mikään ei riso niin paljon kuin se, että niska limassa raadettuaan kuulee tukuittain kiitoksia – mutta vain muiden tekemistä töistä. Kateus, se sitten kiristää pinnaa!

(…)

Vaikka kateutta syntyy tyhjästäkin, monet jutussa mainituista ongelmista ovat hyvin todellisia, eivät pelkkää kateellisen mielen kuvittelua. Usein ongelmat vielä kohdistuvat niihin, joilla on vähiten mahdollisuuksia muuttaa asioita: aloitteleviin journalisteihin, niin sanottuihin rivitoimittajiin tai määräaikaisiin.

Pomoportaassa saatetaan pyöritellä päitä: Miten niin meillä miesten ja naisten juttuaiheita? Miten niin kiinnostavat repparit aina samoille tyypeille? Miten niin kovassa uutistilanteessa haetaan aina tietyt heput hommiin vaikka lomalta? (…) Yritä siinä sitten kehittää uraasi itseluottamuksen voimalla.”

Kenestä tulee rivitoimittaja? Itse koen olevani rivitoimittaja, mutta ei se koskaan ole rajoittanut minun mahdollisuuksiani tehdä kiinnostavaa työtä. Halusin tehdä (ja tein) omia, isoja juttuja jo silloin, kun työskentelin freelancerina, koska koin sen mielenkiintoiseksi ja tärkeäksi. (Ja kehun sujuvasti itseäni, kuten huomaatte!)

Jos kollega saa enemmän yleisö- tai toimittajien palautetta, johtuu se siitä, että kollega tekee työnsä hyvin. Jos toinen kollega tekee paljon loistavia juttuja tai hankkii kovia uutisia, johtuu se siitä, että kollega on mielettömän hyvä journalisti.

Mitä silloin tekee pieni ihminen? Menee peilin eteen ja miettii, miten itse pääsisi samanlaiseksi. Se on ihan niin yksinkertaista. Mitä järkeä on urputtaa itsekseen toimituksessa (tai Journalisti-lehdessä) siitä, että kaikki “palkintorepparit” menevät aina samoille tyypeille, kun itse voi käyttää saman ajan tulevien “palkintojuttujen” aiheiden kehittelyyn.

Lopuksi totean vielä, että olen kirjoittanut tämän tekstin osittain huumorimielessä, koska tänään on kiva lauantaipäivä.