Nyt tiedän, miksi halusin töihin sanomalehteen. Harvat asiat ylittävät sen hyvän olon tunteen, joka tulee erinomaisen lehtijutun lukemisen tai loistavan valokuvan katsomisen jälkeen. Näin siitäkin huolimatta, että olen jatkuvasti tekemisissä uutisten kanssa. Televisiouutiset tai radio eivät juuri koskaan herätä minussa samanlaista innostusta.

Avasin tänään Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen koosteen vuoden kuvista. Kokemus oli samanlainen kuin pikkupojalla joululahjapakettia avatessa.

Hyvä journalismi on taidetta. Se on. Sanoma- ja aikakauslehti ovat hitaita medioita, niissä ei mikään välky eikä yksikään mustepiste liiku, mutta minusta lehti on silti paras media tiedonvälitykseen. Lehti antaa mahdollisuuden hersytellä kaunokirjallisilla menetelmillä ajankohtaisista aiheista. Lehti antaa riittävästi tilaa, tarpeeksi syvyyttä. Lehti on mitä omin julkaisuympäristö uutiskuville, joiden voima tulee siitä, että ne ovat pysähtyneitä kuvia ohikiitävistä hetkistä.

Helsingin Sanomien kuvakoosteessa pysäyttivät monet kuvat: Hannes Heikuran kuva afgaanisotilaasta unikonkukka piipussaan; Markus Jokelan kuva nukkuvasta työmiehestä; Heidi Piiroisen kuva korkokenkäisestä jalkapalloäidistä; Sami Keron kuva irvistävästä, nuoresta mäkihyppääjästä.

Toimittajan parasta huumetta on, kun pääsee keikalle hyvän lehtikuvaajan kanssa. Silloin tuntuu, että itsekin inspiroituu kirjoittamaan parempaa tekstiä. Tai jos juttu on huono, hyvät kuvat tuntuvat tekevän siitä aavistuksen paremman.

Kiitos kaikille Suomen loistaville lehtikuvaajille. Olette mahtavia.