Postiluukusta kolahti uusi salibandyyn keskittyvä aikakauslehti Pääkallo.fi. Lehden taustalla on pieni turkulainen osuuskunta. En pysty arvioimaan lehteä urheilullisesta näkökulmasta, koska en seuraa aktiivisesti salibandya, mutta tein havaintoja lehdestä ihan vain aikakauslehtenä.

Lehti vaikuttaa heti kättelyssä pirteältä. Edes lukematta kokonaan yhtään ainoata juttua tulee vaikutelma, että salibandy on intohimoisten ja aktiivisten harrastajien urheilua ja että Pääkallo.fi:llä on arvokasta sisäpiiritietoa siitä, mitä kentällä tapahtuu. Luulen, että jos seuraisin lajia, tilaisin lehden jo pelkästään tämän perusteella.

Debyyttinumero ei kuitenkaan selviä ilman moitteita. Aloittava lehti hakee ensimmäisessä numerossa aina muotoaan, ja valitettavasti on todettava, että Pääkallo.fi ei ole poikkeus. Lehden kustantajan resurssit eivät ole ilmeisesti riittäneet tuomaan lehteen riittävän hyvää kuvankäsittely-, taitto- tai valokuvausosaamista, sillä lehti on heti kannesta lähtien omituisen värinen. Lähes kaikki kuvat vaikuttavat paperilla vaaleanpunaisilta tai alivalottuneilta.

Lisäksi taitossa on käytetty ratkaisuja, jotka pelkästään ihmetyttävät. Lehden loppupuolella on tyttöjen salibandya käsittelevä paketti pinkeillä marginaaleilla. Outo taittoratkaisu saa vielä jatkoa hämmentävän pienellä fontilla painetuista sitaateista.

Fonteista puheen ollen lehdessä ei ole selvää leipätekstifonttia, vaan hyvin erikoisella tavalla vähän joka jutussa tuntuu olevan oma fonttinsa. Perusfontti on perinteinen Times tai joku sen variaatio, mutta sen lisäksi lehti viljelee leipätekstissä, esimerkiksi pääkirjoituksessa, myös päätteetöntä fonttia.

Osa aukeamista sekoittuu liiaksi mainoksiin, joten lehden ulkoasun yleislinja on sekava.

Mutta sisältö, kuten sanottu, on pirteää ja kiinnostavaa. Sivulla 10 löytyy mainio “Pääkallorevolveri”, jossa kaksi pelaavaa veljestä, Jukka Kinnunen ja Kimmo Kinnunen arvioivat toisiaan. Heti sisällysluettelon jälkeen seuraa oiva “Top 10 -hankinnat” -aukeama. Ja vaikka “Mestarin testamentti” saakin epäilemään, että lehdessä ei ole pitkiä proosamuotoon kirjoitettuja feature-juttuja ollenkaan, onneksi myöhemmin lehdessä avautuva kansijuttu “Mikko Kohonen on melkein ammattilainen” on peruslajityypin pääjuttu.

Pääkallo.fi viittaa www-sivuihin, joiden osuus printtilehdessä tuntuu kummallisen pieneltä. Tämänkaltaisessa lehdessä verkon pitäisi olla todella paljon vahvemmin esillä paperilehdessä, koska se journalismin nykyuskomuksen mukaan lisää interaktiivisuutta ja siten kiinnostusta lehteä kohtaan.

Lehden taloudellinen konsepti vaikuttaa suorastaan mielenkiintoiselta. Pääkallo.fi on saatavilla suurimmissa kaupungeissa ilmaisjakeluna noutopisteissä, mutta silti sen voi tilata myös kotiin. Kuinka tällainen edullista 15 euron tilausta ja ilmaisjakelua yhdistävä lehti sitten voi toimia kannattavasti, se jää nähtäväksi.