Tällä kirjoituksella on kurttuotsainen otsikko, mutta tarkoitukseni on vain ihmetellä, kuinka tässä nyt näin on päässyt käymään. Huomasin ilokseni, että Suomen Kuvalehden Jari Lindholm ajattelee kanssani samalla tavalla, Lindholmilla on asiaan vieläpä syvällisempi näkökulma jo siksikin, että hän on työskennellyt aikaisemmin Helsingin Sanomissa NYT-liitteen esimiehenä.

Se ei kai tule kenellekään yllätyksenä, että suomalainen lehdistö alkaa varautua kriisiin. Siihen, että levikit laskevat ja yllättävän suuri osa ihmisistä ei lue sanomalehteä. Tähän joukkoon kuuluu myös hyvin älykkäitä ja koulutettuja ihmisiä, joten kyse ei ole vain syrjäytyneistä ja vähävaraisista. Tälle lehtiä lukemattomalle joukolle aamun sanomalehti ei nyt vaan satu sopimaan päivärytmiin. Uutisensa he poimivat muualta, kuten verkosta, tv:stä tai radiosta.

Osa toimittajista on sitä mieltä, että lehtien pelastamisessa netti ja sen yhteisöllisyys ovat avainsanoja. Tätä mieltä on ollut vahvasti esim. Tietokone-lehden toimituspäällikkö Kari Haakana.

Toiset ovat todenneet – ja tässä kohdassa minä usein alan vaipua epätoivon partaalle – että varmin tapa maksimoida levikki on lisätä viihdettä. Esimerkkejä on mahdollista hakea läheltä ja kaukaa. Keskisuomalainen profiloitui muutama vuosi sitten uudelleen tekemällä ensin etusivun jutun Matti Nykäsen ravihevoskaupoista ja sen jälkeen reilun sivun jutun silloisen Miss Suomen uudesta talosta (talo oli iso ja kallis, ohhoh!). Sitä ennen Keskisuomalainenkin oli pysytellyt enimmäkseen asialinjalla.

Helsingin Sanomat päätti jo 1990-luvulla puuttua havaitsemaansa ongelmaan, eli nuorten lukijoiden vähenevään määrään lanseeraamalla oman nuorisoliitteensä. NYT oli räväkkä ja rienasi estoitta kaikkea mikä liikkui. Ensimmäisten vuosien jälkeen lehti on välillä ollut asiapitoinen reportaasilehti, toisinaan poliittisen agitaation väline, välillä taas huumorilla höystetty viihdejulkaisu. Juttujen taso on vaihdellut kovasti, mutta koska en periaatteessa pidä rääväsuista edes lehtien palstoilla, olen tietenkin pitänyt huonoimpina niitä juttuja, joissa on selvästi hypätty metsään asialinjan kaidalta polulta.

Minun ahtaassa maailmankuvassani viihde vie sitä paitsi turmioon. Viihde ei kuulu pyhään journalismiin. Tuulen heilutellessa välillä silmälappujani olen väistämättä nähnyt ympäröivään maailmaan ja havainnut, että viihde lehdissä on silti aika problemaattinen asia.

Helsingin Sanomat reagoi muutokseen alun perin ulkoistamalla viihteen NYT-liitteeseen. Emolehden sisältöön ei ole paljoa koskettu ja Kuukausiliitekin on säilynyt ilmoituksiaan myöten eleganttina lehtenä – kunnes viime lauantaina HS avasi Pandoran lippaan.

Lehden Nimiä tänään -palsta kirjoittaa nyt julkkiksista ja lehti on lanseerannut oman julkkismittarinsa, jossa HS:n toimittajat lukevat Ilta-Sanomista, Iltalehdestä, Annasta, Me Naisista, Katsosta, Oho!:sta ja 7 Päivää -lehdestä kaikki viihdejutut ja lisäävät niistä otsikot HS:n www-sivuille.

Helsingin Sanomien avausta olisi voinut pitää eräänlaisena vitsinä, sillä tekstit Nimiä tänään -palstalla sisälsivät lauantaina paljon itseironiaa. Julkkismittarin ja tällaisen palstan toimittaminen vie kuitenkin lehdeltä paljon resursseja eikä näitä ratkaisuja tehdä pilke silmäkulmassa – ei ainakaan voittoa tavoittelevassa pörssiyhtiössä. Niinpä on kummasteltava, mihin Helsingin Sanomat tällä lopulta pyrkii.

Mitä hyötyä kenellekään, edes viihdelehtien lukijoille, on siitä, että julkkiksen esiintymisiä eri viihdelehdissä lasketaan tilastoon? Jos olisin kiinnostunut viihdeuutisista, ei minulle riittäisi pieni maininta siitä, että Jere Karalahti on tapellut kapakassa. Kuitenkin tuo on kaikki, mitä Julkkismittari tarjoaa. Itse juttu ja sen keskeinen sisältö on luettava alkuperäisestä lehdestä, tällä kertaa Iltalehdestä. Erikoista.

Hesari ikään kuin haluaa poiketa vähän viihteen puolelle, mutta ei tee sitä kunnolla. Lopputulos näyttää kummajaiselta, kauneusvirheeltä isossa laatulehdessä, mutta ei kuitenkaan ominaisuudelta, jonka kanssa olisi kovin helppo oppia elämään.

Helsingin Sanomien päätoimittaja Reetta Meriläinen kirjoitti lauantain lehdessä:

“Mustasukkaisuusdraamat, nettiheilat ja tekstiviestiromantiikka ovat liuottaneet yleinen-yksityinen-rajan. Liuotustyöhön on osallistunut julkisuudessa toimivia ihmisiä. Verkossa raja on lähes olematon. (…)

Vakavamielinenkin sanomalehti joutuu miettimään, voiko se jättää kertomatta valtakunnan ykköspuheenaiheen. Tarkoittaako puritaanisuus pyllistämistä lukijoille? Pitääkö vakavamielisen sanomalehden tyytyä kuikuilemaan sivusta, kun muilla on hauskaa?

Toisaalta lukijoilla on käsityksensä siitä, mikä sopii sanomalehdelle. He tuntuvat odottavan, että lehti säilyttää kunnioittavan välimatkan esimerkiksi ministerien ja yritysjohtajien yksityiselämään. ‘Aikooko Helsingin Sanomatkin alentua juoruamaan…’, kirjoitti lukija ja kyseenalaisti lehden tarkoitusperiä.”

Tämän laajemmin Hesari ei ole perustellut uusia julkkisjuttujaan, mikä on todella sääli, sillä Suomen suurimman lehden kohdalla viihteellisempi linjaveto kiinnostaa lehden kilpailijoita, toimittajakolleegoita ja erityisesti lukijoita.

Vanha viisaus toteaa (ja todella harmikseni en enää muista, keneltä olen tämän lainannut), että lehden lukijoilla on sunnuntaiaamuisin parempaakin tekemistä kuin paneutua lehden pitkiin juttuihin. Heillä on kiire ulos aurinkoon. Niinpä jutuista pitää tehdä niin hyviä, etteivät lukijat malta lähteä. Luulen, että toimittajat välillä unohtavat viisauden ja luottavat sokeasti Merikukka Forsiuksen hymyn tenhoon.