Psykiatrisen vankisairaalan vastaava ylilääkäri Hannu Lauerma kertoi MTV3:n uutisissa 6. heinäkuuta, että vakavaan väkivaltarikokseen syyllistynyt uusii todennäköisesti tekonsa. Vakaviksi väkivaltarikoksiksi luetaan tässä henkirikokset, niiden yritykset ja törkeät pahoinpitelyt.

Aamun Helsingin Sanomissa Pelson vankilan johtaja Päivi Ollila halusi olla vähän eri mieltä. Näköjään tilastoja voi taas lukea niin monella tavalla.

“On ikävää, että tällaiset tapaukset leimaavat elinkautisesta vapautuvia. Monella rikos on kuitenkin ainoa koko elämän aikana. Nyt on julkisuudessa annettu vähän sellaista kuvaa, että uusintarikollisuus olisi yleisempääkin.”

Rikosseuraamuslaitoksen vt. pääjohtaja Paavo Siltanen taas sanoi:

“Laajan kansainvälisen selvityksen mukaan henkirikoksen tehneistä kolmesta kuuteen prosenttia tekee uuden henkirikoksen.”

Minun korviini Siltasen ja Ollilan puhe kuulostaa hieman hyssyttelevältä. Että eihän tässä mitään, Porvoon surmat olivat yksittäistapaus, turha tästä on mitään äläkkää nostaa. Näinhän Suomessa on pitkään suhtauduttu vakaviin, yhteiskuntaa järkyttäviin väkivaltarikoksiin.

Myyrmanni oli vahinko. Jokela oli yksittäisen hullun päähänpisto. Kauhajoesta ei voida tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Sellon surmatkaan eivät saisi muuttaa käsityksiämme mistään. Näitä nyt vain sattuu.

Hesarin jutussa parhaimman kommentin sanoi Kriminaalihuollon tukisäätiön toiminnanjohtaja Jukka Mäki:

“Eivät nämä kysymykset ole poliisin tai vankeinhoidon käsillä hoidettavissa. Suomalaisessa aseellisessa väkivallassa ratkaisevaa on aselainsäädäntö ja se, millaista päihdepolitiikkaa noudatetaan.”

Tätä voi miettiä, kun pohditaan, kuinka helppoa kaljan ostamisen pitää olla tai miten paljon Suomi tarvitsee ampumalajien olympiamitaleita, mitä on käytetty perusteena sille, että meillä pitää olla maa täynnä yksityisten käsiaseita.