Eräänä heinäkuun hellepäivänä viime vuonna sain päähäni, että ryhdyn kirjailijaksi. Olin jo toista kesää kuvaamassa kaakkureita tutuilla paikoilla täällä Pirkanmaalla. Lintujen perhe-elämä ja sattumukset olivat äärettömän kiinnostavia ja viehättäviä. Kaakkureiden elämässä oli tapahtumia, jotka muistuttivat kovasti ihmisen elämää.

Loppukesästä juttelin asiasta WSOY Pron ihmisten kanssa. Kustantaja innostui kirjaideasta välittömästi. Nyt minulla on kustannussopimus, paljon kuvia, runsaasti ideoita ja aikataulu, jossa kirja pitäisi saada kasaan.

Mitä meninkään lupaamaan?

Aion joka tapauksessa tehdä lujasti töitä, jotta kirjasta tulisi paras mahdollinen, mitä tällä osaamisella ja kokemuksella voin saada aikaiseksi.

Nykyisin on suosittua ja suositeltavaa blogata netissä kirjan kirjoittamisesta, enkä aio jäädä huonommaksi. Tästä se alkaa.

***

Halusin kirjan taittajaksi ehdottomasti Elina Reineckin. Kenellekään Elinan tuntevalle tätä ei tarvitse perustella. Hän on äärettömän lahjakas ammattilainen.

Halusin, että kirjan rajatusta aihealueesta huolimatta kuvat olisivat monipuolisia. Kaakkureita on kirjassa kuvattu eri polttoväleillä 70 millistä 700 milliin. Lisäksi mukana vilahtaa suo- ja järvimaisemia sekä eläimiä, jotka elelevät kaakkureiden naapureina.

Halusin, että saan kirjoitusvaiheessa tarvittaessa rankkaakin palautetta tekstistä, jotta se ei jää puolinaiseksi. Kustannustoimittajani on auttanut kovasti asiassa, samoin lehtialalta tutut kollegani, jotka tietävät, milloin näkevät kultaa ja milloin kuraa.

Olen kirjoittanut kirjaa lähes kronologisessa järjestyksessä. Sovimme Elinan kanssa, että tekstiä ja kuvaa taitetaan samanaikaisesti kirjoittamisen kanssa. Ratkaisu tuntuu toimivalta. Näen, miten pitkällä olemme ja mitä esimerkiksi kuvista puuttuu vielä. Ensi kesähän on hyvää aikaa täydentää kuva-aineistoa. Toivottavasti kesä on aurinkoinen ja sumuinen.

Seuraavaksi pitäisi miettiä, mikä pannaan kirjan nimeksi. Se on yllättävän vaikea tehtävä!

Kerroin aikaisemmin blogissani, että lähdemme pienen porukan kanssa luontomatkalle Namibiaan ja Botswanaan loka-marraskuussa 2011. Päätimme kasvattaa ryhmän kokoa korkeintaan 12:een. Meitä olisi nyt kymmenen, joten kaksi mahtuu vielä mukaan.

• Kyseessä on omatoimimatka huippuhauskassa porukassa.
• Tapaamme porukan kanssa Helsingissä kevään aikana.
• Haluamme mukaan reippaita, joustavia ja luonnosta kiinnostuneita ihmisiä.
• Matkan aikataulu, hinta, alustava ohjelma ja muut tiedot löytyvät matkaprojektin nettisivuilta.
• Jos kiinnostuit, ota yhteyttä.

Päivitys 4.7.2011: Katso uusimmat tiedot matkasta ja uudesta ajankohdasta.

Kahdeksan hengen mukava porukka on lähdössä luontomatkalle Afrikkaan loka-marraskuussa 2011. Kohteenamme on kuiva Namibia ja sen naapurissa erittäin rehevä Botswana. Matkan aikana näemme maailman suurimmiksi hiekkadyyneiksi sanonut Sossuvlein dyynit Namibiassa, kissapetoja, norsuja, mahdollisesti jopa delfiineitä. Pääsemme nauttimaan tällä haavaa 17 päivän reissusta maailman kenties parhaaseen luontokohteeseen.

Ryhmässä on tällä hetkellä vain viisi jäsentä ja kolme tarvittaisiin vielä lisää. Oletko kiinnostunut matkasta, jonka aikana pääset nauttimaan hyvästä seurasta, luontokuvauksesta, suurten nisäkkäiden katsomisesta, Afrikan yön kiehtovista äänistä ja ulkona nukkumisesta?

Käytämme Afrikassa pieniä ja intiimejä lodge-tyyppisiä majapaikkoja. Nukumme omissa sängyissä teltoissa, jotka on rakennettu kiinteälle pohjalle. Suihkukin on samassa teltassa ja se näyttää ihan samalta kuin Suomessa. Telttamajoitus kuitenkin tarjoaa mahdollisuuden kuulla ja nähdä luontoa heti omalta kynnykseltä alkaen.

Etsin ryhmään jäseniä, jotka ovat joustavia, sopeutuvat eri-ikäisten ihmisten ryhmään ja nauttivat luonnosta. Pienryhmän etuna on, että pystymme joissakin rajoissa toteuttamaan jäsenten erikoistoiveita. Esimerkiksi Botswanan puolella on mahdollista kulkea yhtenä kanootilla ja toisena päivänä maastoautolla. Kaikki kuuluu hintaan.

Matkan oppaana on vuosikausien Afrikka-kokemuksella Pekka Virtanen Porvoosta. Matka toteutetaan omatoimimatkana, eli matkatoimisto ei ole välissä rahastamassa.

Jos et ole koskaan käynyt Afrikassa, voit lukea joitakin yleisiä ajatuksia safareista Rantapallon sivuilta.

Jos olet kiinnostunut matkasta, vilkaise matkaprojektin omat sivut.

Sain muuten juuri viime lokakuun Kenian-matkan tärkeimmät kuvat verkkoon. Katso pohjaksi galleria matkakuvistani.

Päivitys 2.1.2011: Kiitos kiinnostuksesta, sain hetkessä matkaporukan kasaan.

Päivitys 28.2.2011: Päätimme kasvattaa ryhmän kokoa. Vielä mahtuisi pari ihmistä mukaan.

Päivitys 29.7.2011: Matka on siirtynyt kesään 2012.

Pekka Makkonen väittelee tänään klo 12 lähtien Taideteollisessa korkeakoulussa tohtoriksi. Väitöskirjassaan Camera Pixela hän tutki digikuvan merkitystä valokuvauksen ammattilaisille ja harrastajille. Tässä joitakin väitöskirjasta nousseita havaintoja.

• Digitaalinen tiedonvälitys on ensimmäisiä tapoja välittää tietoa. Väitöskirjassa savumerkitkin laskettiin digitaaliseksi tiedonvälitykseksi, koska siinä on teoriassa vain pari viestimerkkiä kerrallaan.
• Useissa digikameroissa tänäkin päivänä käytetty CCD-kenno kehitettiin vuonna 1975 ja sitä käytettiin ensimmäisenä tv-kameroissa.
• National Geographic, jolla on edelleen maine manipuloimattomien huippulaatuisten kulttuuri- ja luontokuvien julkaisijana, on toistuvasti syyllistynyt manipuloitujen kuvien julkaisemiseen.
• Osa valokuvaajista on yhä sitä mieltä, että digikameroiden tuottama kuva ei riitä metrin kokoisiin suurennoksiin.
• Erään mainoskuvaajan mielestä digitaalinen manipulointi on mainoskuvassa varsin hyväksyttävää, koska “lähtökohtaisesti kaikki, mitä me tehdään, valehtelee”.
• 68 prosenttia kyselylomakkeeseen vastanneista ei kokenut digitaalista muuntelua eettisenä ongelmana. Asiaan myönteisesti suhtautuvat käyttivät manipulaatiota poistaakseen epäolennaisia elementtejä, kuten pylväitä tai naiskuvattavien ihohuokosia.
• Kuvamanipulaatiokysymys on aseteltu väitöskirjan kyselylomakkeessa niin ympäripyöreästi, ettei kukaan tosissaan kuvaava voi vastata kysymykseen yksiselitteisesti. Kysymyslomakkeen kysymys kuului: “Koetko valokuvan digitaalisen muuntelun eli kuvamanipulaation eettiseksi ongelmaksi?” Tuohon ei mielestäni voi vastata järkevästi kuin että joissakin tilanteissa kyllä, joissakin ei. Asiaan tosin paneudutaan myös haastatteluissa, joten käytännössä tutkimuksen tuottamalla prosenttiluvulla manipulaation hyväksymisestä ei ole paljoa merkitystä.
• Haastateltavien kommenteista voi päätellä, että filmikuvaajat ovat nykyään ihmisiä, joilla on ollut vaikeuksia siirtyä tietokoneiden hallitsemaan digikuvauksen maailmaan (ymmärrettävä syy) tai sellaiset ihmiset, jotka jääräpäisesti katsovat taaksepäin, vaikka maailma menee eteenpäin (syy, jota on vaikea ymmärtää). Vain harvalla on hyvin perusteltuja kuvaustekniikkaan liittyviä syitä käyttää filmiä (kuten syväterävyys erikoistilanteissa).
• Jopa 12 prosenttia haastateltavista koki kuvaavansa digikameralla vähemmän ruutuja kuin filmikameralla. Näiden vastaajien joukossa on tasaisesti mainos-, lehti-, taide- ja luontokuvaajia.
• Omia kuviaan esittelee internetissä 93% mainoskuvaajista ja 63% luontokuvaajista.
• Suurin osa säilöö kuvia CD- ja DVD-levyille sekä ulkoisille kovalevyille.
• Tutkimukseen osallistui 113 valokuvaajaa kyselylomakkeen avulla ja 20 valokuvaajaa haastattelujen kautta.

“Viime vuosien kuluessa on tehty suuria keksinnöitä valokuvauksen alalla. Koneita on yhä paranneltu ja valmistustavat tehdyt paljon yksinkertaisemmiksi, niin ett’ei nykyjään ole vaikea oppia valokuvaamaan. Valokuvauskone maksaa muutamia kymmeniä markkoja, ja käyttämään sitä oppii – 5 minuutissa. Kävelymatkalla voi tällä sitten kenenkään huomaamatta ottaa joukon pikakuvia, joiden valmistaminen ei ole vaikeampi, kuin että koululapset siihen oppivat ja kykenevät lyhyessä ajassa. Täten saadut kuvat onnistuvat usein mainiosti ja tuottavat ei ainoastaan tekijälleen vaan tuttavillekin paljon iloa ja hauskuutta.”

Karl Emil Ståhlberg: Valokuvauksenharrastaja. Oppikirja valokuvauksessa (WSOY 1890).

BBC on ostanut Martin Nyfeleriltä dramaattisen kuvasarjan Sambiasta.

Tutustuin Liina Puustisen ja Janne Seppäsen tutkimukseen “Luottamuksen kuva. Lukijoiden näkemyksiä uutiskuvien uskottavuudesta“. Heti kävi ilmi, että tutkimuksen uutisoinnissa erityisesti Ylen uutisissa ei ole kerrottu olennaisia yksityiskohtia, jolloin kokonaiskuva on vääristynyt.

Helsingin Sanomien uutisessa jätettiin mainitsematta, että laadullinen aineisto perustuu 30 haastatteluun, mutta määrällisessä aineistossa on 182 toimittajan ja 139 yleisön edustajan vastausta. Määrällisen aineiston luotettavuus on siis parempi kuin ennalta näytti.

Vasta tutustumalla alkuperäiseen tutkimukseen selviää, että määrällinen tutkimus toteutettiin asettamalla vastaajien nähtäväksi useita erilaisia kuvapareja. Toimittajat ja yleisö saivat sitten valita vaihtoehdoista “kyllä” tai “ei”, hyväksyvätkö jonkun tietyn toimenpiteen, joka kuvalle oli tehty.

Osa kuvapareista on selkeitä. Esimerkki:

“Ihon epätasaisuudet ja tummat silmänaluset on korjattu pehmentämällä. Ihon, silmien, huulten ja hiusten väriä on korostettu ja häiritsevät hiussuortuvat on poistettu.”

10 prosenttia toimittajista hyväksyi toimenpiteen uutiskuvassa, yleisöstä jopa 42 prosenttia.

Tutkimuksesta uutisoitaessa tartuttiin rajaamiseen, jota käsitellään yhdessä tutkimuksen kysymyksistä. Kysymys on laadittu hieman tulkinnanvaraisesti.

Kysymyksessä esitellään tilanne, jossa yksi henkilö rajataan kuvasta pois. Samalla vaakakuvasta tehdään pystykuva. (Klikkaa kuva isommaksi.) Journalisteista 11 prosenttia ja yleisöstä 49 prosenttia ei hyväksy toimenpidettä.

Jos uutisjuttu käsittelee vain kuvassa olevaa henkilöä, on luontevaa, että muut elementit rajataan kuvasta pois. Jos taas kuva tulee esimerkiksi sellaisen jutun yhteyteen, jossa käsitellään laajaa yleisötilaisuutta, olisi kummallista, miksi toinen henkilö ei saisi näkyä kuvassa. Onko toimenpide siis hyväksytty vai ei, riippuu paljolti kontekstista.

Ylen uutisessa tehtiin kuitenkin eilen päätelmä:

“Kuvankäsittelyn arkeen eli värien muokkaamiseen ja kuvan rajaukseen tavalliset lukijat suhtautuvat toimittajia kriittisemmin. Kuvanrajauksen hyväksyy lähes 90 prosenttia toimittajista, mutta vain noin 50 prosenttia kyselyyn vastanneista lukijoista.”

Sitähän kysymys ei selvitä. Se kysyy, miten vastaaja toimisi juuri nimenomaisessa tilanteessa. Kysymys ei puutu esimerkiksi siihen, onko kuvaa lupa rajata reunoilta tiiviimmäksi, vaikka samalla joku heikosti jo valmiiksi näkyvä ihminen rajautuisi kuvasta kokonaan ulos.

Tämä voi kuulostaa saivartelulta, mutta asia on olennainen, koska rajaaminen on niin olennainen osa sekä valokuvausta että kuvankäsittelyä. Tuntuisi kummalliselta, että joku tosissaan vastustaisi kaikkea rajaamista kaikissa olosuhteissa. Joka tapauksessa sitä ei tässä tutkimuksessa kysytty.

Tutkimuksen aineistosta selviää, että yleisön enemmistön mielestä esimerkiksi kuvan taustaa saa pehmentää Photoshopissa, kuvan taustavärin saa vaihtaa, kuvasta saa poistaa kaupallisia logoja ja kuvassa olevia ihmisiä saa tuoda lähemmäksi toisiaan. On siis ilmeistä, että yleisö ei ole vastannut tutkimuksen kysymyksiin kovin johdonmukaisesti.

Tutkimus tosin selittää asiaa hyvin:

“Vastaajat olivat halukkaita hyväksymään suhteellisen raskaan muokkaamisen silloin, jos sillä – ehkä hieman paradoksaalisesti – pyrittiin edistämään journalismin puolueettomuutta, siis journalistista etiikkaa. Tämä näkyy suhtautumisessa esimerkiksi kuvissa oleviin tuotemerkkeihin, joiden poistamisen oli valmis sallimaan 56 prosenttia vastaajista. Tätä perusteltiin sillä, ettei tuotteiden mainostaminen kuulu uutisointiin. Myös laadullisessa haastatteluaineistossa näkyy kielteinen suhtautuminen kaupallisuuteen, ja sen katsotaan vähentävän luotettavuutta. Gazan pommituksista kertovan uutisen kuvan vastaanoton yhteydessä puhuttiin siitä, että tunteisiin vetoava kuva näyttää enemmän kehitysapukampanjan mainoskuvalta kuin uutiskuvalta. Tästä syystä kyseistä uutiskuvaa pidettiin jossain määrin epäilyttävänä, vaikka uskottiin kuvan sinänsä olevan aito.”

Ihmettelin eilen myös, miksi lukijoiden kuvat tuntuvat yleisöstä autenttisemmilta kuin ammattilaisten kuvat. Pari haastattelusitaattia tutkimuksen aineistosta:

“Mä kuvittelisin, että kun maallikko ottaa kuvan niin se on sellaisenaan, minkä se ottaa. Että sitä ei sen kummallisemmin manipuloida ainakaan siinä ottaessa jo sitä kuvaa ja sitten ei välttämättä myöskään. Kaikkihan ei ole semmoisia, nettinikkareita tai kuvan käsittelijänikkareita jotka osaisi sitten siellä värkätä. Ja sitten myydä sen kuvan, […] Ammattilainenhan osaa sitten, ajatellaan nyt Ilta-Sanomien kuvaajiakin niin nehän osaa, jos sitä kuvia ottaessaan valita kulmat.” (Vastaaja 1)

“Sillä saattaa olla jo valmis asenteellisuus siitä, mitä hän haluaa siellä paikan päällä tehdä, koska hänellä on tietynlaista työkokemusta, hänellä saattaa olla myös jonkin näköistä rutiinia, plus sitten vielä asennetta siitä, että mitä sinne nyt ollaan menossa tekemään. Ja näin ollen sitten sen kuvan ottamishetkellä siellä saattaa olla tapahtunut jo jonkin näköinen päätös siitä että ’no tämmöistä kuvaa mä nyt haen’.” (Vastaaja 2)

Näin perustellen yleisön ajattelu kuulostaa loogiselta. Lukijan kuva ei ole valinnoista vapaa, mutta valinnat ovat todennäköisesti enemmän sattumanvaraisia kuin ammattilaisella, joka tietää, miten kuvassa voi kuvakulman valinnalla vaikuttaa tulkintaan, joka kuvasta syntyy sen katsojalle.

Tampereen yliopistossa on tehty tutkimus uutiskuvasta. En ole päässyt lukemaan varsinaista tutkimusta, mutta Ylen uutinen aiheesta on, noh, monella tapaa hyvin kuvaava.

On hieman tulkinnanvarainen kysymys, löytyykö otsikolle “Lukijoiden kuviin luotetaan uutiskuvia enemmän” katetta jutusta. Noh, emme välitä pienistä. Keskitymme isompiin asioihin. Jutussa kerrotaan:

“Kuvankäsittelyn arkeen eli värien muokkaamiseen ja kuvan rajaukseen tavalliset lukijat suhtautuvat toimittajia kriittisemmin. Kuvanrajauksen hyväksyy lähes 90 prosenttia toimittajista, mutta vain noin 50 prosenttia kyselyyn vastanneista lukijoista.

- Vastaukset kielivät uutiskuvan todistusvoimasta. Kuvaa pidetään yhä ikkunana todellisuuteen, jota ei ole hyväksyttävää muokata esimerkiksi rajaamalla ihmisiä pois, sanoo [tutkija Liina] Puustinen.”

Uutisen mukaan tutkimuksessa on kysytty ihmisiltä, sallivatko he kuvien rajaamisen. Tähän jopa puolet on sanonut, ettei hyväksy. Se, että ihmiset eivät hyväksy tällaista melko arkista toimenpidettä, osoittaa, että tutkimukseen vastanneet ihmiset eivät tunne asiaa, johon he ottavat kantaa.

Valokuvan rajaaminen alkaa jo kuvan ottohetkestä. Kuvaaja voi valita objektiivia vaihtamalla ja itse liikkumalla, mitä elementtejä ottaa kuvaan mukaan. Jo silloin on mahdollista rajata kuvasta ihmisiä pois. Jos toimenpiteen tekee tietokoneella, on lopputulos sama. Kaikkea mahdollista ei näy kuvassa, näkyy pelkkä rajattu osa todellisuudesta.

Valokuvauksen koko ideahan on nimenomaan tehdä valintoja, rajata todellisuutta palasiksi, jotka olisivat visuaalisesti mahdollisimman kauniita. Sanomalla, ettei hyväksy kuvien rajaamista ihminen tulee siis tavallaan sanoneeksi, ettei hyväksy koko valokuvausta.

Kaikkein käsittämättömintä on, että 10 prosenttia toimittajista ei hyväksy samaa toimenpidettä. Kyseiset toimittajat ovat selvästi epäpäteviä, kun he eivät tunne ympäristöä, jossa tekevät töitä.

Ylen jutussa käsitellään myös lukijoiden kuvia.

“Lukijoiden lähettämiä kuvia pidetään vähintäänkin yhtä luotettavina kuin ammattikuvaajan ottamia uutiskuvia. Joissain tapauksissa niitä pidetään jopa alkuperäisempinä ja välittömämpinä kuin virallisia uutiskuvia, kertoo Puustinen.”

Tässäkin vastaajien asenne paljastaa, että he ovat tulleet päätelmäänsä arkijärjen perusteella. Tottahan se on niin, että jos lukija lähettää kännykällä kentältä kuvan toimitukseen, se on varsin “alkuperäinen” ja siten käsittelemätön.

Lukijat eivät ole kuitenkaan tulleet ajatelleeksi, että kuvajournalisteilla on eettiset koodistot. Niiden rikkominen on mahdollista, mutta myös lukija voi kuvaa lähettäessään tarvittaessa huijata esimerkiksi saadakseen taloudellista hyötyä.

Asian tausta valottuu hyvin, kun Helsingin Sanomat kertoo, että tutkimukseen on haastateltu “kolmeakymmentä 15–65-vuotiasta suomalaista, jotka eivät olleet valokuvauksen ammattilaisia”. Nyt herääkin kysymys, kuinka monen henkilön joukko tässä on valittu edustamaan kaikkia Suomen toimittajia ja kuinka monta henkilöä antaa äänensä kaikille lehtien lukijoille?

Kun Adobe julkaisi muutama vuosi sitten digikuvien käsittelyyn tarkoitetun Lightroom-ohjelman, suuri(n) osa luontokuvaajista siirtyi siihen, sillä onhan LR erittäin näppärä ja tehokas kuvankäsittely- ja arkistointiohjelma.

Suositusta Lightroomista on kuitenkin tullut vuosien varrella raskas. Se vaatii uskomattoman paljon konetehoa ja tuntuu, ettei mikään määrä muistia riitä.

Linkitänkin siksi nyt vanhaan Jukka Vuorisen tekemään listaan, jossa neuvotaan, miten Lightroomin suorituskykyä voidaan parantaa. Osa vinkeistä on sellaisia, että ne johtavat ehkäpä ojasta allikkoon. Päällimmäisenä mainitsen ohjeen kytkeä XMP-tiedostojen automaattinen kirjoitus pois päältä. Se johtaa vanhentuneisiin XMP-tiedostoihin, mikä taas lisää arkiston haavoittuvuutta. XMP-tiedostothan ovat siinä mielessä hyvä henkivakuutus, että ne toimivat ohjelmassa kuin ohjelmassa eivätkä ole Lightroom-riippuvaisia.

Vinkit ovat kuitenkin kokonaisuutena erinomaisia ja ainakin saavat aikaan ajattelemisen aihetta.

Luontokuvaajakollegani Ana Schorin asetti metsään riistakameran valkohäntäkauriita varten. Kokeilu onnistui hyvin – jopa liian hyvin! Kauris tuli ihmettelemään kameraa ja päätti ryhtyä nuolemaan sitä oikein urakalla. Kamera ei tiettävästi kokenut vaurioita kohtaamisessa.