Pekka Makkonen väittelee tänään klo 12 lähtien Taideteollisessa korkeakoulussa tohtoriksi. Väitöskirjassaan Camera Pixela hän tutki digikuvan merkitystä valokuvauksen ammattilaisille ja harrastajille. Tässä joitakin väitöskirjasta nousseita havaintoja.

• Digitaalinen tiedonvälitys on ensimmäisiä tapoja välittää tietoa. Väitöskirjassa savumerkitkin laskettiin digitaaliseksi tiedonvälitykseksi, koska siinä on teoriassa vain pari viestimerkkiä kerrallaan.
• Useissa digikameroissa tänäkin päivänä käytetty CCD-kenno kehitettiin vuonna 1975 ja sitä käytettiin ensimmäisenä tv-kameroissa.
• National Geographic, jolla on edelleen maine manipuloimattomien huippulaatuisten kulttuuri- ja luontokuvien julkaisijana, on toistuvasti syyllistynyt manipuloitujen kuvien julkaisemiseen.
• Osa valokuvaajista on yhä sitä mieltä, että digikameroiden tuottama kuva ei riitä metrin kokoisiin suurennoksiin.
• Erään mainoskuvaajan mielestä digitaalinen manipulointi on mainoskuvassa varsin hyväksyttävää, koska “lähtökohtaisesti kaikki, mitä me tehdään, valehtelee”.
• 68 prosenttia kyselylomakkeeseen vastanneista ei kokenut digitaalista muuntelua eettisenä ongelmana. Asiaan myönteisesti suhtautuvat käyttivät manipulaatiota poistaakseen epäolennaisia elementtejä, kuten pylväitä tai naiskuvattavien ihohuokosia.
• Kuvamanipulaatiokysymys on aseteltu väitöskirjan kyselylomakkeessa niin ympäripyöreästi, ettei kukaan tosissaan kuvaava voi vastata kysymykseen yksiselitteisesti. Kysymyslomakkeen kysymys kuului: “Koetko valokuvan digitaalisen muuntelun eli kuvamanipulaation eettiseksi ongelmaksi?” Tuohon ei mielestäni voi vastata järkevästi kuin että joissakin tilanteissa kyllä, joissakin ei. Asiaan tosin paneudutaan myös haastatteluissa, joten käytännössä tutkimuksen tuottamalla prosenttiluvulla manipulaation hyväksymisestä ei ole paljoa merkitystä.
• Haastateltavien kommenteista voi päätellä, että filmikuvaajat ovat nykyään ihmisiä, joilla on ollut vaikeuksia siirtyä tietokoneiden hallitsemaan digikuvauksen maailmaan (ymmärrettävä syy) tai sellaiset ihmiset, jotka jääräpäisesti katsovat taaksepäin, vaikka maailma menee eteenpäin (syy, jota on vaikea ymmärtää). Vain harvalla on hyvin perusteltuja kuvaustekniikkaan liittyviä syitä käyttää filmiä (kuten syväterävyys erikoistilanteissa).
• Jopa 12 prosenttia haastateltavista koki kuvaavansa digikameralla vähemmän ruutuja kuin filmikameralla. Näiden vastaajien joukossa on tasaisesti mainos-, lehti-, taide- ja luontokuvaajia.
• Omia kuviaan esittelee internetissä 93% mainoskuvaajista ja 63% luontokuvaajista.
• Suurin osa säilöö kuvia CD- ja DVD-levyille sekä ulkoisille kovalevyille.
• Tutkimukseen osallistui 113 valokuvaajaa kyselylomakkeen avulla ja 20 valokuvaajaa haastattelujen kautta.

“Maksalaatikko, rusinoilla vai ilman?

‘Usein tärkeämpää kuin vastaaminen, on sellaisen viitekehyksen löytäminen, jossa muotoutuu mielekkäitä kysymyksiä.’”

Helsingin yliopiston teoreettisen fysiikan lehtori Syksy Räsänen aamun Helsingin Sanomien haastattelussa.

Tutustuin Liina Puustisen ja Janne Seppäsen tutkimukseen “Luottamuksen kuva. Lukijoiden näkemyksiä uutiskuvien uskottavuudesta“. Heti kävi ilmi, että tutkimuksen uutisoinnissa erityisesti Ylen uutisissa ei ole kerrottu olennaisia yksityiskohtia, jolloin kokonaiskuva on vääristynyt.

Helsingin Sanomien uutisessa jätettiin mainitsematta, että laadullinen aineisto perustuu 30 haastatteluun, mutta määrällisessä aineistossa on 182 toimittajan ja 139 yleisön edustajan vastausta. Määrällisen aineiston luotettavuus on siis parempi kuin ennalta näytti.

Vasta tutustumalla alkuperäiseen tutkimukseen selviää, että määrällinen tutkimus toteutettiin asettamalla vastaajien nähtäväksi useita erilaisia kuvapareja. Toimittajat ja yleisö saivat sitten valita vaihtoehdoista “kyllä” tai “ei”, hyväksyvätkö jonkun tietyn toimenpiteen, joka kuvalle oli tehty.

Osa kuvapareista on selkeitä. Esimerkki:

“Ihon epätasaisuudet ja tummat silmänaluset on korjattu pehmentämällä. Ihon, silmien, huulten ja hiusten väriä on korostettu ja häiritsevät hiussuortuvat on poistettu.”

10 prosenttia toimittajista hyväksyi toimenpiteen uutiskuvassa, yleisöstä jopa 42 prosenttia.

Tutkimuksesta uutisoitaessa tartuttiin rajaamiseen, jota käsitellään yhdessä tutkimuksen kysymyksistä. Kysymys on laadittu hieman tulkinnanvaraisesti.

Kysymyksessä esitellään tilanne, jossa yksi henkilö rajataan kuvasta pois. Samalla vaakakuvasta tehdään pystykuva. (Klikkaa kuva isommaksi.) Journalisteista 11 prosenttia ja yleisöstä 49 prosenttia ei hyväksy toimenpidettä.

Jos uutisjuttu käsittelee vain kuvassa olevaa henkilöä, on luontevaa, että muut elementit rajataan kuvasta pois. Jos taas kuva tulee esimerkiksi sellaisen jutun yhteyteen, jossa käsitellään laajaa yleisötilaisuutta, olisi kummallista, miksi toinen henkilö ei saisi näkyä kuvassa. Onko toimenpide siis hyväksytty vai ei, riippuu paljolti kontekstista.

Ylen uutisessa tehtiin kuitenkin eilen päätelmä:

“Kuvankäsittelyn arkeen eli värien muokkaamiseen ja kuvan rajaukseen tavalliset lukijat suhtautuvat toimittajia kriittisemmin. Kuvanrajauksen hyväksyy lähes 90 prosenttia toimittajista, mutta vain noin 50 prosenttia kyselyyn vastanneista lukijoista.”

Sitähän kysymys ei selvitä. Se kysyy, miten vastaaja toimisi juuri nimenomaisessa tilanteessa. Kysymys ei puutu esimerkiksi siihen, onko kuvaa lupa rajata reunoilta tiiviimmäksi, vaikka samalla joku heikosti jo valmiiksi näkyvä ihminen rajautuisi kuvasta kokonaan ulos.

Tämä voi kuulostaa saivartelulta, mutta asia on olennainen, koska rajaaminen on niin olennainen osa sekä valokuvausta että kuvankäsittelyä. Tuntuisi kummalliselta, että joku tosissaan vastustaisi kaikkea rajaamista kaikissa olosuhteissa. Joka tapauksessa sitä ei tässä tutkimuksessa kysytty.

Tutkimuksen aineistosta selviää, että yleisön enemmistön mielestä esimerkiksi kuvan taustaa saa pehmentää Photoshopissa, kuvan taustavärin saa vaihtaa, kuvasta saa poistaa kaupallisia logoja ja kuvassa olevia ihmisiä saa tuoda lähemmäksi toisiaan. On siis ilmeistä, että yleisö ei ole vastannut tutkimuksen kysymyksiin kovin johdonmukaisesti.

Tutkimus tosin selittää asiaa hyvin:

“Vastaajat olivat halukkaita hyväksymään suhteellisen raskaan muokkaamisen silloin, jos sillä – ehkä hieman paradoksaalisesti – pyrittiin edistämään journalismin puolueettomuutta, siis journalistista etiikkaa. Tämä näkyy suhtautumisessa esimerkiksi kuvissa oleviin tuotemerkkeihin, joiden poistamisen oli valmis sallimaan 56 prosenttia vastaajista. Tätä perusteltiin sillä, ettei tuotteiden mainostaminen kuulu uutisointiin. Myös laadullisessa haastatteluaineistossa näkyy kielteinen suhtautuminen kaupallisuuteen, ja sen katsotaan vähentävän luotettavuutta. Gazan pommituksista kertovan uutisen kuvan vastaanoton yhteydessä puhuttiin siitä, että tunteisiin vetoava kuva näyttää enemmän kehitysapukampanjan mainoskuvalta kuin uutiskuvalta. Tästä syystä kyseistä uutiskuvaa pidettiin jossain määrin epäilyttävänä, vaikka uskottiin kuvan sinänsä olevan aito.”

Ihmettelin eilen myös, miksi lukijoiden kuvat tuntuvat yleisöstä autenttisemmilta kuin ammattilaisten kuvat. Pari haastattelusitaattia tutkimuksen aineistosta:

“Mä kuvittelisin, että kun maallikko ottaa kuvan niin se on sellaisenaan, minkä se ottaa. Että sitä ei sen kummallisemmin manipuloida ainakaan siinä ottaessa jo sitä kuvaa ja sitten ei välttämättä myöskään. Kaikkihan ei ole semmoisia, nettinikkareita tai kuvan käsittelijänikkareita jotka osaisi sitten siellä värkätä. Ja sitten myydä sen kuvan, […] Ammattilainenhan osaa sitten, ajatellaan nyt Ilta-Sanomien kuvaajiakin niin nehän osaa, jos sitä kuvia ottaessaan valita kulmat.” (Vastaaja 1)

“Sillä saattaa olla jo valmis asenteellisuus siitä, mitä hän haluaa siellä paikan päällä tehdä, koska hänellä on tietynlaista työkokemusta, hänellä saattaa olla myös jonkin näköistä rutiinia, plus sitten vielä asennetta siitä, että mitä sinne nyt ollaan menossa tekemään. Ja näin ollen sitten sen kuvan ottamishetkellä siellä saattaa olla tapahtunut jo jonkin näköinen päätös siitä että ’no tämmöistä kuvaa mä nyt haen’.” (Vastaaja 2)

Näin perustellen yleisön ajattelu kuulostaa loogiselta. Lukijan kuva ei ole valinnoista vapaa, mutta valinnat ovat todennäköisesti enemmän sattumanvaraisia kuin ammattilaisella, joka tietää, miten kuvassa voi kuvakulman valinnalla vaikuttaa tulkintaan, joka kuvasta syntyy sen katsojalle.

Tampereen yliopistossa on tehty tutkimus uutiskuvasta. En ole päässyt lukemaan varsinaista tutkimusta, mutta Ylen uutinen aiheesta on, noh, monella tapaa hyvin kuvaava.

On hieman tulkinnanvarainen kysymys, löytyykö otsikolle “Lukijoiden kuviin luotetaan uutiskuvia enemmän” katetta jutusta. Noh, emme välitä pienistä. Keskitymme isompiin asioihin. Jutussa kerrotaan:

“Kuvankäsittelyn arkeen eli värien muokkaamiseen ja kuvan rajaukseen tavalliset lukijat suhtautuvat toimittajia kriittisemmin. Kuvanrajauksen hyväksyy lähes 90 prosenttia toimittajista, mutta vain noin 50 prosenttia kyselyyn vastanneista lukijoista.

- Vastaukset kielivät uutiskuvan todistusvoimasta. Kuvaa pidetään yhä ikkunana todellisuuteen, jota ei ole hyväksyttävää muokata esimerkiksi rajaamalla ihmisiä pois, sanoo [tutkija Liina] Puustinen.”

Uutisen mukaan tutkimuksessa on kysytty ihmisiltä, sallivatko he kuvien rajaamisen. Tähän jopa puolet on sanonut, ettei hyväksy. Se, että ihmiset eivät hyväksy tällaista melko arkista toimenpidettä, osoittaa, että tutkimukseen vastanneet ihmiset eivät tunne asiaa, johon he ottavat kantaa.

Valokuvan rajaaminen alkaa jo kuvan ottohetkestä. Kuvaaja voi valita objektiivia vaihtamalla ja itse liikkumalla, mitä elementtejä ottaa kuvaan mukaan. Jo silloin on mahdollista rajata kuvasta ihmisiä pois. Jos toimenpiteen tekee tietokoneella, on lopputulos sama. Kaikkea mahdollista ei näy kuvassa, näkyy pelkkä rajattu osa todellisuudesta.

Valokuvauksen koko ideahan on nimenomaan tehdä valintoja, rajata todellisuutta palasiksi, jotka olisivat visuaalisesti mahdollisimman kauniita. Sanomalla, ettei hyväksy kuvien rajaamista ihminen tulee siis tavallaan sanoneeksi, ettei hyväksy koko valokuvausta.

Kaikkein käsittämättömintä on, että 10 prosenttia toimittajista ei hyväksy samaa toimenpidettä. Kyseiset toimittajat ovat selvästi epäpäteviä, kun he eivät tunne ympäristöä, jossa tekevät töitä.

Ylen jutussa käsitellään myös lukijoiden kuvia.

“Lukijoiden lähettämiä kuvia pidetään vähintäänkin yhtä luotettavina kuin ammattikuvaajan ottamia uutiskuvia. Joissain tapauksissa niitä pidetään jopa alkuperäisempinä ja välittömämpinä kuin virallisia uutiskuvia, kertoo Puustinen.”

Tässäkin vastaajien asenne paljastaa, että he ovat tulleet päätelmäänsä arkijärjen perusteella. Tottahan se on niin, että jos lukija lähettää kännykällä kentältä kuvan toimitukseen, se on varsin “alkuperäinen” ja siten käsittelemätön.

Lukijat eivät ole kuitenkaan tulleet ajatelleeksi, että kuvajournalisteilla on eettiset koodistot. Niiden rikkominen on mahdollista, mutta myös lukija voi kuvaa lähettäessään tarvittaessa huijata esimerkiksi saadakseen taloudellista hyötyä.

Asian tausta valottuu hyvin, kun Helsingin Sanomat kertoo, että tutkimukseen on haastateltu “kolmeakymmentä 15–65-vuotiasta suomalaista, jotka eivät olleet valokuvauksen ammattilaisia”. Nyt herääkin kysymys, kuinka monen henkilön joukko tässä on valittu edustamaan kaikkia Suomen toimittajia ja kuinka monta henkilöä antaa äänensä kaikille lehtien lukijoille?

“Tuhkapölystä voi tulla pneumono­ultra­microscopico­silico­vulcanoconiosis”

Otsikko Helsingin Sanomien nettisivuilla.

“Yhdysvaltain Indianan osavaltion kongressi (…) hyväksyi 1897 lain, jonka mukaan piin arvo ei vastaisuudessa olisi 3,14, vaan yksinkertaisuuden vuoksi 4. Niin kutsuttu todellisuus pakotti kuitenkin pian Indianan hilpeät uudistajat palaamaan entiseen – yksikään silta ei esimerkiksi olisi kantanut, jos olisi käytetty sellaista arvoa ja tavallinen heilurikello olisi jätättänyt neljännestunnin jokaista täyttä tuntia kohti.”

Peter Englund kirjassaan Kirjeitä nollapisteestä (WSOY 2003).

Havainto toimittajan elämästä, osa 1: Jonkun tietyn yliopiston tutkijan tavoittaminen yhdellä puhelinsoitolla on yhtä epätodennäköistä kuin lottovoitto.

Aamulehden verkkosivuilla oli maanantaina hassu uutinen STT:ltä: tuoreen suomalaistutkimuksen mukaan aikuiset ovat useimmin huonotuulisia keskiviikkoisin. Koululaisilla huonotuulisuutta esiintyy eniten maanantaisin. Jos elät lapsiperheessä, olet todennäköisesti huonolla tuulella ennen puoltapäivää. Jos olet sinkku tai elät parisuhteessa ilman lapsia, kuulut vähemmistöön, jos kiukuttelet ennen lounasta.

Sama uutinen oli tänään nostettu myös Helsingin Sanomien etusivulle.

Että semmoista. Kaikkea kiehtovaa Taloustutkimus tutkiikin. Jos olisin tosikko, voisin todeta, että tämä tutkimus tehtiin puhelinhaastatteluna ja se toteutettiin kysymällä ihmisiltä, miltä heistä tuntuu. Se on edelleen eri asia kuin todellisuus. Suomalaiset saattavat yhtä hyvin olla pahalla päällä myös perjantaisin, mutta eivät vain ole muistaneet siitä tutkimuksessa mitään.

Lisäksi tutkimus on ilmeisesti toteutettu kysymällä ihmisiltä, milloin he viimeksi ovat olleet mielestään huonolla tuulella ja tässä vastaajajoukossa keskiviikko on sattumalta noussut tilastossa muita useammin esiin. Kyse lienee aivan yhtä relevantista tiedosta kuin klassinen esimerkki jäätelön vaikutuksesta hukkumiskuolemiin. Vuodenaikana, jolloin jäätelön syönti lisääntyy, myös hukkumiskuolemat merkillisesti runsastuvat…

Siten ihmettelen vähän, miksi uutista on hehkutettu näin laajasti, sillä tässä ei ole nyt kyse tieteestä, vaan viihteestä.

Tietokone-lehti siteeraa japanilaista tutkimusta, jonka mukaan surffailu netissä tai television katsominen iltaisin pilaa yöunet. Tutkimuksessa todettiin, että iltaisin sähköisiä viestimiä käyttävät ihmiset eivät nuku ajallisesti muita vähemmän, mutta he tuntevat, etteivät saa riittävästi unta.

Tästä on sitten vedetty johtopäätös, että sähköisten viestimien katsominen iltaisin on haitallista.

Minä en ole mikään tiedemies, mutta kysyn silti: onko nyt ihan näin? On eri asia tutkia, ovatko rikokset lisääntyneet kuin kysyä ihmisiltä, onko heidän mielestään rikokset lisääntyneet. Rikosesimerkki on siitä hyvä, että tavallisten kansalaisten mielestä rikokset ovat yleensä selvästi lisääntyneet ja raaistuneet, vaikka todellisuus olisi jopa päinvastainen.

Myös tutkittaessa teknologian vaikutuksia ihmisiin on eri asia selvittää, onko netin kautta helppo löytää kavereita kuin kysyä ihmisiltä, onko heidän mielestään netin kautta helppo löytää kavereita.

Joka tapauksessa Tietokone-lehden jutun mukaan television ja internetin runsas käyttö iltaisin vaikuttaa negatiivisesti unen laatuun. Ehkä johtopäätös on luotettava, ehkä ei.

“Aurinkoisena iltana kesämökillä asteleva kaupunkilainen voi pelästyä kumeata, lähestyvää pörinää, kun musta, iso kovakuoriainen lentää ohitse. Sittiäinen on matkalla kohti mehevää lehmänlantakasaa. Sen siiveniskut aiheuttavat ilmaan pikkuruisia pyörteitä ja paineaaltoja, jotka kuulemme äänenä. (…) Pieniä pyörteitä on ilmakehässä (…) aivan suunnaton määrä. Niiden yhteisvaikutuksella on tärkeä osa esimerkiksi pystysuuntaisessa lämmön ja kosteuden kuljetuksessa. Niinpä sittiäisen siiveniskujen synnyttämät pyörteet vaikuttavat omalta vähäiseltä osaltaan mökin pihalta sekä sitä ympäröivistä metsistä ja järvistä ilmakehään siirtyvän lämmön ja kosteuden määrään. Samanlaisia ilmapyörteitä on koko kesämökkikunnan, Suomen ja Pohjois-Euroopan alueella. Pyörteiden tuottaman lämmönsiirron vaikutuksesta ilma voi puolestaan hieman voimistaa Lapin yli itään yhdeksän kilometrin korkeudella kulkevaa suihkuvirtausta. Kun sitten kahden vuorokauden kuluttua kyseinen suihkuvirtaus taipuu mutkalle Siperiassa ja synnyttää sinne syvenevän matalapaineen, ei voida todistaa, etteikö sittiäisellä olisi ollut osuutta asiaan.”

Ilmatieteen laitoksen tutkija Jarmo Koistinen: “Miten sää syntyy” teoksessa Rinne, Koistinen ja Saltikoff: Suomalainen sääkirja etanasta El Niñoon, Otava 2005.

Niin, kaikella on tarkoituksensa!

Sain sääkirjan viime jouluna lahjaksi. Aivan loistava lahja, kiitos siitä.