Yhtä asiaa ihmettelen. Helsingin Sanomat on pienentänyt taantuman ja ilmoitusmyynnin vähentymisen vuoksi huomattavasti sivumääräänsä. Kesän ajan arkilehdet on tehty kahdella nivaskalla (A ja B). Osastojen tilat supistuvat ja myös väki vähenee.

Silti lehti julkaisee vieläkin lähes joka päivä näyttävästi bridge- ja shakkiuutisia. Muutama kesätoimittaja jätetään palkkaamatta ja vanhempi väki yritetään työntää eläkeputkeen, mutta bridgestä ei luovuta!

Sunnuntain Helsingin Sanomissa päätoimittajilta kysyttiin, mitä mieltä he ovat ehdotetusta Yle-verosta. Mielenkiintoisin ajatus löytyi HS:n päätoimittajan Reetta Meriläisen vastauksesta:

“Voitaisiinko digiaikana ajatella, että Ylen toiminta rahoitettaisiin osin valtion budjetista, osin käytön mukaan maksukorteilla? Budjettirahoituksen oikeuttamiseksi tarvittaisiin hyvin selkeä julkisen palvelun määrittely.”

Loistava ajatus! Kerrankin joku kaupallisen median johtaja uskaltaa ajatella kylmän viileästi eikä tunteellisen propagandistisesti Ylestä keskustellessa.

Meriläinen on täsmälleen oikeassa. Ylen tulevaisuus ja kansalaisten oikeudet olisivat parhaiten turvattu, kun vähemmistöryhmiä palvelevat ohjelmat olisi rahoitettu suoraan valtion kassasta ja loput, “kansaan menevät” ohjelmat Yle rahoittaisi maksukorteilla.

Tähän asti keskustelussa on väläytelty ehdotonta maksukorttijärjestelmää, joka ei sisältäisi valtion budjettirahoitusta ollenkaan. Se tietäisi loppua ruotsinkieliselle palvelulle, hartausohjelmille ja monille muille ohjelmille, joille löytyy kyllä katsojia, mutta aika vähän maksajia. Yksioikoista maksukorttijärjestelmää on ehdottanut muun muassa oma työnantajani Aamulehti.

Huomattavasti kestävämpi ratkaisu olisi siis budjetti- ja maksukorttirahoituksen yhdistelmä.

Moni mediajohtaja ja kansalainen olisi lopettamassa Ylen kokonaan. Mietin tänään, miksi itse haluan säilyttää Ylen. Syy on tässä: Avasin television päivällä 12:n jälkeen. Ykköseltä tuli aamu-tv:n kooste. Ohjelmassa käsiteltiin jotain kummallista kirjaa, jota en ole lukenut, kirjailijan kanssa, jota en tunne. Keskustelu oli siitä huolimatta varsin kutkuttava.

Parhaimmillaan Yle tarjoaa siis ohjelmia, joita en tiedä kaipaavani, kunnes avaan television sattumanvaraisena hetkenä ja jään koukkuun. Tuoreus ja yllätyksellisyys on muutenkin kaiken median elinehto, mutta se on jo toisen tarinan paikka.

Yle-verosta käydyssä keskustelussa ei näköjään ihan koko ajan piitata totuudesta. Opiskelijoita edustava Suomen ylioppilaskuntien liitto arvostelee Yle-maksua, koska tiukan budjetin opiskelija ei voisi säästää olemalla ilman televisiota.

Eihän tässä siitä ole kyse. Lähes kaikilla opiskelijoilla on televisio tai digi-tv-kortti tietokoneessa. Suurin osa opiskelijoista ei vain maksa tv-lupamaksua ja nyt he joutuisivat ihan oikeasti maksamaan käyttämästään palvelusta.

Ymmärrän, että asia kismittää, mutta sen voisi sanoa ääneen.

Mediakentällä on käynnissä eriskummallinen sota. Suomen lehdistö ja kaupalliset tv-kanavat taistelevat Yleä vastaan. Tänään taistelu leimahti kunnolla liekkeihin, kun eduskunnan asettama työryhmä julkaisi Ylen rahoitusta koskevan raporttinsa.

Viestinnän keskusliitto oli heti sitä mieltä, että raportti on “suuri pettymys”. Sanoma Newsin toimitusjohtaja Mikael Pentikäinen kuvaili raporttia “pelättyäkin pahemmaksi Pasilan tilaustyöksi”.

Keskustelua Ylen roolista on tietysti hyvä käydä, mutta tässä sodassa argumentit ovat menneet täysin överiksi. Viestinnän keskusliiton jäsenille tarkoitetussa salaisessa muistiossa Ylen toiminnan nähdään aiheuttavan jopa sanomalehtien lakkautuksia ja työpaikkojen menetyksiä.

Kyse näyttää olevan ennemminkin siitä, että media-alalla ollaan erittäin hermostuneita. Syynä on internet, jonka pelätään tuhoavan suuren osan kaupallisen median tulovirroista. Lisäksi taantuma painaa päälle. Jostain sille kaikelle pitää keksiä syntipukki.

Ylen toimitusjohtaja Mikael Jungner yrittää omalla tahollaan keksiä Ylelle paljon tekemistä voidakseen perusteella, miksi yhtiö tarvitsee vuosittain niin paljon rahaa kuin se nyt käyttää. Jungner ei ole missään vaiheessa perustellut, miksi Ylen pitää käynnistää ensi vuonna uusi päivittäinen saippuasarja tai mihin Kotikatua tarvitaan. Tai miksi Ylen piti ostaa HBO:n sarjoja isolla rahalla, vaikka samat sarjat ovat pyörineet kaupallisilla kanavilla.

Silti Viestinnän keskusliiton ja muutamien sanomalehtikonsernien kritiikki Yleä kohtaan ontuu. Kiistan kohteena ovat olleet esimerkiksi kauppakeskusten valotauluilla näkyvät uutiset. Lehtien mielestä Ylen ei pitäisi näyttää uutisiaan sellaisissa paikoissa – valotaulujen tulisi olla STT:n yksinoikeus.

Mediakonsernit kritisoivat Yleä asioista, jotka ovat tuskin vaivaiskoivua isompia. Hermostuneisuutta aiheuttavan markkinatilanteen johdosta lehdet syyllistyvät savolaiseen kateuteen, joka on pohjalaisen kateuden vastakohta. Savolaisessa kateudessa naapurille yritetään järjestää mahdollisimman kurjat oltavat. Pohjalaisessa kateudessa yritetään olla vähän parempia ja hienompia kuin naapuri.

Jokainen ymmärtää, että mediatalojen savolaiskateus Yleä kohtaan ei johda mihinkään hyvään.

P.S. Helsingin Sanomat ei jätä epäilyksen varaan, miten konsernin johto suhtautuu Yle-raporttiin. Sanoma Newsin puolueellinen diskurssi lyö läpi heti HS.fi:n pääuutisena. Samaan aikaan toisaalla Ylen Mikael Jungner pitää raporttia “kunnianhimoisena”.

“Meillä on hauska pääministeri. Näin sitä taas saatiin laman keskellekin muuta mietittävää.”

MTV3:n Timo Haapala blogissaan.

31-vuotias toimittaja Arno Ahosniemi on Pohjalaisen uusi päätoimittaja. Ahosniemi toimii tällä hetkellä Kauppalehden kirjeenvaihtajana Brysselissä.

Ahosniemi taitaa olla yksi nuorimmista tai jopa nuorin vastaava päätoimittaja seitsemänpäiväisessä maakuntalehdessä.

Voisiko joku tässä samalla selittää, miksi niinkin maineikkaalla ja kuvajournalistisesti tasokkaalla lehdellä kuin Pohjalaisella on vain 28 000 kappaleen levikki?

Suomen Kuvalehti avasi tällä viikolla uudistetut nettisivunsa. Lehdessä uudistusta kehuttiin sanomalla, että menestyvä aikakauslehti tarvitsee tulevaisuudessa vahvan internet-sivuston rinnalleen.

Vaan kas, mitäpä uusi Suomenkuvalehti.fi tarjoaa? Automaattisen palvelun, joka työntää Helsingin Sanomista ja Yleltä uutisia SK:n sivuille. Rinnalla kulkee Lehtikuvan ilmeisen toimittamaton kuvavirta, jossa kuvatekstit ovat milloin suomenkielisiä, milloin englanniksi. Omaa sisältöä sivuilla on siis käytännössä enää blogit ja muutamat omat jutut, joita sivuilla yhä julkaistaan.

Ratkaisu on SK:lle helppo ja halpa ja ilmeisesti seurausta siitä, että kustantajan aiempi nettistrategia ei toiminut. SK:n sivuilla julkaistiin aiemmin runsaasti omaa, käsin päivitettyä sisältöä, mutta niillä oli viikossa korkeintaan muutamia kymmeniä tuhansia lukijoita, mikä on verkkolehtien maailmassa todella vähän.

Uudistetut sivut palvelevat näitä harvoja käyttäjiä entistä vähemmän.

Final Edition / Matthew Roberts / Vimeo.

Tänään journalismin historiassa kääntyi symbolisesti merkittävä lehti. Denveriläinen sanomalehti Rocky Mountain News julkaisi viimeisen numeronsa. Lehti ei jatka nettiversiona, vaan se lopetetaan kokonaan.

Rocky Mountain Newsistä ei moni ole kuullut, mutta lehti on sikäli tärkeä, että sillä oli rautainen toimitus, joka voitti useita Pulitzer-palkintoja vuosien varrella. Kuuluisaksi lehti tuli Columbinen koulusurmista vuonna 1998. Lehden kuvaajan ottama kuva levisi uutistoimistojen kautta ympäri maailman.

Vuonna 2005 lehti nappasi Pulitzer-palkinnon todella hienosta reportaasista Final salute, jossa toimittaja ja kuvaaja seurasivat vuoden ajan miestä, jonka tehtävä oli viedä Irakin sodassa kaatuneiden sotilaiden koteihin suruviestiä. Reportaasin kuvannut Todd Heisler siirtyi myöhemmin töihin The New York Timesiin.

Lehtikuolemat eivät jää vielä tähän. Minneapolis Star-Tribune ja Seattle Post-Intelligencer saattavat kuolla seuraavaksi. Lehdet ovat myynnissä, mutta kukapa niitä ostaisi.

Voisiko joku selittää minulle, miksi amerikkalaiset verkkolehdet tekevät hyvää tulosta kovilla uutisilla, mutta meillä Suomessa monet verkkolehdistä luottavat enemmän kohuihin, överiksi vedettyihin otsikoihin ja typerään “katso kuvat, katso video, lue ehkä tekstikin, jos jaksat” -tyyppiseen käyttäjän houkutteluun?

Miksi laadukkaat, hillityt uutiset eivät muka myy verkossa Suomessa?

Journalisti-lehden AD Jussi Tuulensuu on hiljattain jättänyt lehden. Journalistin alkuperäisestä toimituskunnasta on nyt jäljellä enää kaksi, toimittajat Pertti Kangas ja Pekka Vehviläinen.

Viime vuonna lehdestä erosivat päätoimittaja Johanna Korhonen sekä toimittajat Lotta Tuohino ja Reetta Nousiainen.

Journalisti ei palkannut Tuulensuun tilalle uutta AD:tä, vaan lehden ulkoasu suunnitellaan nyt alihankintatyönä. Tuulensuun uusi työpaikka on Kauppalehti Optio. Nousiainen tekee puolestaan töitä Ylen Pressiklubi-ohjelmalle.