Pauliina Grönholm/Helsingin Sanomat: “Hyvää joulua, rouva presidentti!”

Pauliina Grönholm on kirjoittanut tämän sunnuntain lehteen mainion pikkutarinan 7-vuotiaasta Tuuli Björnistä, joka pääsi tapaamaan presidenttiä Linnan avoimien ovien päivänä.

Tarinassa on jopa huipentuma, jonka kohdalla lukija tuntee harmitusta Tuulin puolesta: äidin kamerasta loppuu akku juuri sillä hetkellä, kun Tuuli kättelee presidenttiä. Ei voi olla noin huono tuuri!

Erinomaisesti kirjoitettu juttu, joka antoi minulle paljon enemmän kuin perusuutinen siitä, että presidentinlinna avasi ovensa.

Pidin myös Annamari Sipilän kolumnista.

Lähde: Hitaan journalismin puolesta.

Katriina Pajari/Helsingin Sanomat: “Stadikalta ja Kumpulasta on narahtanut jo liki 630 yöuimaria”

Katriina Pajari kirjoitti aamun Helsingin Sanomissa Uimastadionilla ja Kumpulassa kiinni jääneistä uimareista, jotka vastoin sääntöjä käyvät uimassa yöllä.

Jutun verkkoversio on tylsä uutinen, joka hetkauttaa korkeintaan sillä, että 600 on iso luku, mutta ei silläkään paljoa. Sen sijaan printtiversio on huikean kiinnostava reportaasi, vaikka aihe on näinkin pieni ja mitätön. Tekstiä lukiessa melkein kuulee portin sulkeutuvan, veden pärskyvän altaassa, ja lopussa on koukku, joka väistämättä naurattaa.

Hyvä lehtijuttu pienenpienestä aiheesta. Touko Hujasen upeat kuvat kruunaavat kokonaisuuden.

Lähde: Hitaan journalismin puolesta

Juha Kauppinen/Helsingin Sanomat: “Kohtaamisia kevätyössä”

Toimittaja Juha Kauppinen oli kirjoittanut eilisille Helsingin Sanomien sunnuntaisivuille todella mainion reportaasin, jossa seurattiin helsinkiläisen huuhkajan elämää sekä kaupunkilaisten reaktioita heidän nähdessään linnun. Juttu oli rakennettu Tornin ravintolan ympärille: siinä tekstin näyttämölle astui mitä kummallisimpia ihmisiä, jotka pienessä humalassa ihmettelivät pöllöä. Samaan aikaan Kauppinen leikkasi väliin takaumia, joissa kerrottiin, miten hän itse oli innostunut seuraamaan pöllön liikkeitä ja mitä sitten tapahtui.

Teksti oli todella taitavasti rakennettu ja mikä parasta, se alkoi elämään. Lukukokemus oli hieno. Lukija koki olevansa osa sitä joukkoa ihmisiä, joka ihmetteli Tornin katolla nököttävän pöllön liikkeitä.

Jutussa oli yhdistetty taitavasti ihmisten ja eläinten maailma. Erinomaista työtä Kauppiselta. Tämän parempaa luontojournalismia en muista Suomen lehdissä pitkään aikaan nähneeni.

Samaan syssyyn mainitsen, että luontokuvaaja Mika Honkalinna oli ottanut juttuun kuvat, jotka elävöittivät rikasta tekstiä.

Mikko Lundell/Jyväskylän Kaupunkilehti: “‘Virkkuilun’ aikakausi on alkanut”

Mikko Lindell pääsi yllättämään virkeillä kysymyksillä 10 päivää vanhassa Henna Virkkusen haastattelussa. Itsekin teen näitä kysymys & vastaus -tyyppisiä juttuja aina silloin tällöin, mutta harvoin keksin noin napakoita kysymyksiä. Tätä juttua oli kiva lukea.

Kari Huhta, Helsingin Sanomat: Äkkilähtö Georgiaan (HS/sunnuntai 17.8.2008)

Erittäin taitavasti ja mukavan yksityiskohtaisesti kirjoitettu tarina siitä, miten Alexander Stubb selvitteli uimahousuissa Georgian kriisiä ja päätyi sittemmin paikan päälle vääntämään rauhansopimusta.

Kirsi Skön, YLE: Vaalirahakohu

Kirsi Skön oli se toimittaja, joka kysyi toukokuun alkupuolella Timo Kallilta, onko hän rikkonut lakia täyttäessään vaalirahoitusilmoitustaan. Kalli myönsi: kyllä hän on. Kun muut tiedotusvälineet vielä perkaavat alkuperäistä kohua, Skön on jo askeleen edellä: tänään A-Studiossa esitetyssä jutussa hän kyseli puolueiden rahoituksen perään. Sekin kun saattaa tulla tuntemattomilta liikemiehiltä.

Matti Vanhanen arvioi, että tämä jupakka murtaa poliittisen järjestelmän uskottavuutta. Näin on. Ilman Kirsi Sköniä valtakunta nukkuisi yhä ruususen unta.

Jari Lindholm, Suomen Kuvalehti: Pelon kadut

Jari Lindholm, Suomen ainoa toimittaja, joka jaksaa yhä raportoida ikuisuuden kestäneestä Irakin sodasta, on käynyt tekemässä Suomen Kuvalehdelle reportaasin Mosulin taistelukentältä. Juttu on niin vahva, että se toimisi aivan erinomaisesti ilman kuvia. Itse asiassa Petri Kaipiaisen kuvat ovat melko tavanomaisia eivätkä tuo paljoakaan uutta juttuun. Ainoastaan kansikuva on pysäyttävä.

Lindholmin teksti on niin huikea, että lukija eläytyy vahvasti mukaan taistelutilanteeseen, vaikka jutussa ei ole sitaatteja nimeksikään. Koskettavin kohta on pätkä, jossa Lindholm kuvaa, kuinka amerikkalainen luutnantti Kyle Hoisington ampuu valvontakamerassa näkyvän hahmon, joka liikkuu Hoisingtonin mukaan epämääräisesti tiellä.

Sotilas tappaa uhrinsa tuosta noin vain, vain hetken harkinnan jälkeen, fiilispohjalta. Surullista.

Lindholmin tekstissä kaikilla sanoilla on oma painoarvonsa jutun alusta loppuun. Hän on sirotellut juttuun paljon kuvaavia yksityiskohtia, jotka tekevät tarinasta värikkään, vaikka Lindholmin kirjoitustyyli onkin eräällä tapaa eleetön.

Hienoa journalismia, yksinkertaisesti.

Nimimerkki Lane linkitti Pesänlikaajat-blogiin viime viikolla MTV3:n 45 minuuttia -ohjelmassa esitetyn “Pelimiehet pokaavat” -jutun, joka on niin hämmentävä, että kummasteltavaa on riittänyt tällekin viikolle.

Heti näin alkuun sanon, että 45 minuuttia -ohjelman toimitusta pitää onnitella loistavan aiheen löytämisestä. Oman suljetun nettiyhteisönsä perustaneet pelimiehet opettelevat ihan konkreettisesti pokaamaan naisia. MTV3:n juttu on sikäli kiinnostava, että sitä voi katsoa hämmentyneenä, huvittuneena tai pohtien, mitä ihmettä yhteiskunnassamme on oikein tapahtumassa. Toisin sanoen kyseessä on loistava journalistinen tuotos.

Pesänlikaajat-blogissa Lane kirjoittaa:

“Olen itse analysoinut tätä asiaa niin, että yhä useammat (ilmaisu, josta tunnistat uutistoimittajan) lapset kasvavat nykyään kehujen ja kannustuksen keskellä. Näin he oppivat tykkäämään itsestään ja uskaltavat esitellä itseään muillekin. Kuulkaas silloin kun minä olin nuori, vanhemmillani oli kasvatustyössä korkeimpana tavoitteena opettaa lapsilleen, että muita ihmisiä ei saa häiritä. Eikä kuvitella olevansa liikoja.”

Tätä voi kukin itsekseen pohtia.

Sami Sillanpää/Helsingin Sanomat: Pohjois-Korea elää epätodellisuuttaan.
Kommentti: Sami Sillanpään tyylikäs reportaasi Pohjois-Koreasta on erittäin hämmentävää luettavaa. Maassa vallitsee keinotekoisesti ylläpidetty todellisuus, jolla ei ole mitään tekemistä oikean todellisuuden kanssa. Muutamia otteita jutusta:

“Joka aamu Pjongjangissa herätään kello seitsemän siihen, että ilmahälytyssireenit soivat. Kimin juntta uskottelee kansalaisille, että Yhdysvaltain imperialistit ovat koko ajan aikeissa hyökätä.”

“Länsimaalaiset lähtevät Pjongjangista muutaman viikon välein lomalle vapaaseen maailmaan. Heille se on Kiina.
‘On päästävä pois. Muuten hermot eivät kestä’, sanoo Pjongjangissa asuva eurooppalainen.
Keskustelun aikana hän puhuu välillä kuiskaten. Työhuoneen seinistä löytyi vähän aikaa sitten mikrofoneja.”

“Suuren johtajan ylistyslaulut raikaavat joka päivä kouluissa, työpaikoilla ja kaiuttimissa kaupungilla. Jokaisessa kodissa on propagandaradio, jota ei saa pois päältä.
Suuren johtajan syntymäpäivänä Pohjois-Korean keskustelevisio kertoo kansalle, että taivaalla on jälleen loistanut kaksinkertainen sateenkaari.”

Juttu päättyy enteellisesti kappaleeseen:

“Seuraavana päivänä heillä [ulkomaalaisia turisteja valvovilla virallisilla oppailla] on vapaata. Yksi miehistä kertoo, että hän aikoo viedä poikansa huvipuistoon.
‘Siellä on iso maailmanpyörä’, hän sanoo. ‘Kun vaunu nousee ylös, sieltä näkee todella kauas.’”

Juttu on suorastaan järkyttävä – ja samalla tyylillisesti erinomainen. Sillanpää onnistuu viemään lukijan intensiiviselle nojatuolimatkalle nukkekotimaahan, jossa asumisen on pakko olla paikallisille erittäin ahdistavaa.

Kirsikka Otsamo/Aamulehti/SU Asiat: Miljoonan euron yllätys
Kommentti: Yhden henkilön kautta tehty, erittäin mielenkiintoinen katsaus sotahistoriaan ja erityisesti sodan jälkeisten vuosien selviytymiseen. Kiinnostavinta jutussa oli kuitenkin se, että köyhästä rautatieläisperheestä kotoisin ollut Esa Raiskila keräsi vaimonsa kanssa osakesijoituksilla miljoonan euron omaisuuden, jonka he päättivät yksissä tuumin jakaa hyväntekeväisyyteen. “Mitä me olemme kokoon saaneet, se meidän täytyy jakaa takaisin tarvitseville. Päätimme jakaa rahan järjestöille, joissa olemme tehneet vapaaehtoistyötä.” Koskettavan jutun luettuani tuli tunne, että maailma on taas vähän parempi paikka.