“Säässä taas käänne”

Ilta-Sanomien pääotsikko nettisivuillaan 17.11.2010 klo 10.16.

Päivitin hiljattain henkilökohtaisen uutisaggregaattini uuteen uskoon. Se kerää nyt uutislinkkejä aiempaa useammasta lähteestä ja järjestää ne muotoon, jossa uutiset näkee nopeasti. Aggregaatti on tehty niin, että se palvelee tietokoneiden selainten lisäksi mobiililaitteita.

“Toimittajat pelkäävät juttujensa kohteita ja ovat mieluummin vastuussa tekemisistään haastateltavilleen kuin lukijoilleen.

Alan pelureiden – noiden iltasatujen ammattilaisten – ei tarvitse kuin vilauttaa tiedotetta toimittajien nenän edessä, niin nämä nielaisevat syötin onkineen.

(…)

Suurin ongelma on ehkä se, että M&M:n markkinaosuus alan kirjoittelusta on kasvanut liian suureksi – samalla kun sen toimitus on kutistunut liian pieneksi.

(…)

Ja jos kritiikin kritiikki sallitaan, niin suuri osa M&M:ään kohdistetusta arvostelusta on luokattoman huonoa. Se nojaa useimmiten kliseeseen, jonka mukaan lehti on mainosalan Seiska.”

Markkinointi & Mainonta -lehden toimittaja Mikko Metsämäki vaihtaa työpaikkaa Kauppalehteen ja on sen kunniaksi kirjoittanut harvinaisen suorapuheisen kolumnin M&M:ään.

Aamulehden entinen päätoimittaja Matti Apunen vaati taannoin, että toimittajien pitäisi paljastaa poliittiset kantansa. Apusen idealle naureskeltiin aikansa, mutta me Aamulehdessä päätimme tarttua ideaan. Selvitimme tällä viikolla, millaisia arvoja lehdessä työskentelevillä journalisteilla on. Noin 150:stä paikalla olleesta journalistista kyselyyn vastasi 79.

Tulokset kertovat muun muassa, että Aamulehti vihertää enemmän kuin ehkä moni ajatteli ennen kyselyä.

Aiheesta keskustelua esim. Iltalehdessä ja viime viikon Journalisti-lehdessä.

Vinkiksi kaikille freelancereille: tietokirjailija Katleena Kortesuo hakee taustatoimittajaa erilaisiin kirjaprojekteihin.

Open Online TV:n kautta voi katsoa ilmaiseksi maailman keskeisiä uutiskanavia. Mukana ovat muun muassa CNN, BBC, Al Jazeera, Bloomberg, Sky News ja France24.

Päivitys: Palvelu on ilmeisesti lakannut toimimasta. Harmi.

Helsingin Sanomat on esitellyt esikoiskirjailijapalkintonsa ehdokkaat, yhteensä 10 henkilöä. Mielenkiintoista kilpailussa on, että tuomaristolla ja ehdokkailla näyttäisi olevan runsaasti sidoksia. Kuinka siis säilyttää puolueettomuus kilpailussa?

Palkintoraadin puheenjohtaja on kulttuuritoimittaja Antti Majander. Raatiin kuuluvat myös kulttuuritoimittaja Esa Mäkinen ja Nyt-liitteen toimittaja Sanna Kangasniemi, kaikki siis Helsingin Sanomista. Lisäksi raatiin kuuluvat runoilija Aki Salmela ja viime vuoden voittaja Leena Parkkinen.

Runoilija Aki Salmela on tehnyt töitä Tammelle ja Ntamolle. Salmela arvioi Helsingin Sanomiin Janne Kortteisen runoteoksen Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa ja antoi kirjalle paljon kehuja. Kortteinen on Ntamon kirjailija ja yksi kilpailun ehdokkaista.

Kilpailussa on ehdolla kaksi muuta kirjaa, jotka ovat Tammen kustantamia. Salmelalla on siis samoja kustantamoja yhteensä kolmen kilpailussa ehdolla olevan kirjailijan kanssa.

Entäpä sitten kirjailija Leena Parkkinen? Parkkisen kirja “Sinun jälkeesi, Max” ilmestyi Teoksen kustantamana viime vuonna. Kaksi kilpailussa ehdolla olevista kirjoista on ilmestynyt Teokselta.

Onko tällä mitään merkitystä? En väitä, että kaksi raatiin kuuluvaa kirjailijaa vetäisi automaattisesti kotiin päin. Sidokset aiheuttavat kuitenkin ikäviä ajatuksia.

Jos Teoksen, Ntamon tai Tammen kirjailija palkitaan, voi kysyä, suosiko Parkkinen tai Salmela oman työnantajansa kirjailijoita. Jos käykin niin, että jonkun muun kustantamon kirjailija voittaa, voi kysyä, vaikuttiko asiaan se, että olisi ollut noloa palkita kirjailija, joka tekee yhteistyötä saman kustantamon kanssa kuin yksi tuomareista.

Tapahtuipa niin tai näin, tilanne on joka tapauksessa epäreilu kaikille osapuolille, niin kirjailijoille, tuomareille kuin yleisöllekin. Tästä syystä jääviys on pahasta.

Kun kansalaisjärjestö haluaa uutisiin, kannattaa lähettää toimittajille tiedote, joka näyttää uutiselta. Moni toimittaja ei kuitenkaan ole tutustunut aiheeseen riittävän hyvin tajutakseen, mikä on uutinen ja mikä ei.

Kansalaisjärjestöt ja ulkoministeriö järjestivät pienaseseminaarin Helsingissä tänään. Siinä yhteydessä Saferglobe Finland julkaisi Suomen asevientiraportin 2008.

Yle tarttui aiheeseen uutisoimalla: Suomi vie siviiliaseita eniten Yhdysvaltoihin. Se näyttää, kuulostaa ja tuntuu uutiselta. Paitsi että. Saferglobe Finland ei suinkaan ole kerännyt näitä tilastoja omilla resursseillaan. Asevientitilastot ovat julkista tietoa ja saatavilla Puolustusministeriön internet-sivuilta. Vuoden 2008 tilastot on käsitelty mediassa jo moneen otteeseen. Uudempaa tietoa ei ministeriö ole toistaiseksi julkaissut.

Safergloben raportissa on kenties jotain muuta, järjestön itsensä esiin kaivamaa tietoa. Mutta se on taas ihan toinen tarina, joka ei kiinnosta Ylen uutisia.

Toimittaja Martti Backmanille pitäisi antaa joku rohkeuspalkinto siitä, että hän on itsepintaisesti vuodesta toiseen Suomen virallinen toisinajattelija. Minun on vaikea ottaa kantaa, kuinka oikeassa Backman on tv-ohjelmiensa väitteissä, mutta ainakin hän näyttää kyseenalaistavan ihmisen vaikutuksen ilmastonmuutokseen sekä vallitsevan käsityksen kolesterolin hoidosta.

Kun asiantuntija sanoo Backmanin olevan väärässä, hän käy puolustustaisteluun ja esittää uusia väitteitä ajatustensa tueksi. Rohkea mies!

Tutustuin Liina Puustisen ja Janne Seppäsen tutkimukseen “Luottamuksen kuva. Lukijoiden näkemyksiä uutiskuvien uskottavuudesta“. Heti kävi ilmi, että tutkimuksen uutisoinnissa erityisesti Ylen uutisissa ei ole kerrottu olennaisia yksityiskohtia, jolloin kokonaiskuva on vääristynyt.

Helsingin Sanomien uutisessa jätettiin mainitsematta, että laadullinen aineisto perustuu 30 haastatteluun, mutta määrällisessä aineistossa on 182 toimittajan ja 139 yleisön edustajan vastausta. Määrällisen aineiston luotettavuus on siis parempi kuin ennalta näytti.

Vasta tutustumalla alkuperäiseen tutkimukseen selviää, että määrällinen tutkimus toteutettiin asettamalla vastaajien nähtäväksi useita erilaisia kuvapareja. Toimittajat ja yleisö saivat sitten valita vaihtoehdoista “kyllä” tai “ei”, hyväksyvätkö jonkun tietyn toimenpiteen, joka kuvalle oli tehty.

Osa kuvapareista on selkeitä. Esimerkki:

“Ihon epätasaisuudet ja tummat silmänaluset on korjattu pehmentämällä. Ihon, silmien, huulten ja hiusten väriä on korostettu ja häiritsevät hiussuortuvat on poistettu.”

10 prosenttia toimittajista hyväksyi toimenpiteen uutiskuvassa, yleisöstä jopa 42 prosenttia.

Tutkimuksesta uutisoitaessa tartuttiin rajaamiseen, jota käsitellään yhdessä tutkimuksen kysymyksistä. Kysymys on laadittu hieman tulkinnanvaraisesti.

Kysymyksessä esitellään tilanne, jossa yksi henkilö rajataan kuvasta pois. Samalla vaakakuvasta tehdään pystykuva. (Klikkaa kuva isommaksi.) Journalisteista 11 prosenttia ja yleisöstä 49 prosenttia ei hyväksy toimenpidettä.

Jos uutisjuttu käsittelee vain kuvassa olevaa henkilöä, on luontevaa, että muut elementit rajataan kuvasta pois. Jos taas kuva tulee esimerkiksi sellaisen jutun yhteyteen, jossa käsitellään laajaa yleisötilaisuutta, olisi kummallista, miksi toinen henkilö ei saisi näkyä kuvassa. Onko toimenpide siis hyväksytty vai ei, riippuu paljolti kontekstista.

Ylen uutisessa tehtiin kuitenkin eilen päätelmä:

“Kuvankäsittelyn arkeen eli värien muokkaamiseen ja kuvan rajaukseen tavalliset lukijat suhtautuvat toimittajia kriittisemmin. Kuvanrajauksen hyväksyy lähes 90 prosenttia toimittajista, mutta vain noin 50 prosenttia kyselyyn vastanneista lukijoista.”

Sitähän kysymys ei selvitä. Se kysyy, miten vastaaja toimisi juuri nimenomaisessa tilanteessa. Kysymys ei puutu esimerkiksi siihen, onko kuvaa lupa rajata reunoilta tiiviimmäksi, vaikka samalla joku heikosti jo valmiiksi näkyvä ihminen rajautuisi kuvasta kokonaan ulos.

Tämä voi kuulostaa saivartelulta, mutta asia on olennainen, koska rajaaminen on niin olennainen osa sekä valokuvausta että kuvankäsittelyä. Tuntuisi kummalliselta, että joku tosissaan vastustaisi kaikkea rajaamista kaikissa olosuhteissa. Joka tapauksessa sitä ei tässä tutkimuksessa kysytty.

Tutkimuksen aineistosta selviää, että yleisön enemmistön mielestä esimerkiksi kuvan taustaa saa pehmentää Photoshopissa, kuvan taustavärin saa vaihtaa, kuvasta saa poistaa kaupallisia logoja ja kuvassa olevia ihmisiä saa tuoda lähemmäksi toisiaan. On siis ilmeistä, että yleisö ei ole vastannut tutkimuksen kysymyksiin kovin johdonmukaisesti.

Tutkimus tosin selittää asiaa hyvin:

“Vastaajat olivat halukkaita hyväksymään suhteellisen raskaan muokkaamisen silloin, jos sillä – ehkä hieman paradoksaalisesti – pyrittiin edistämään journalismin puolueettomuutta, siis journalistista etiikkaa. Tämä näkyy suhtautumisessa esimerkiksi kuvissa oleviin tuotemerkkeihin, joiden poistamisen oli valmis sallimaan 56 prosenttia vastaajista. Tätä perusteltiin sillä, ettei tuotteiden mainostaminen kuulu uutisointiin. Myös laadullisessa haastatteluaineistossa näkyy kielteinen suhtautuminen kaupallisuuteen, ja sen katsotaan vähentävän luotettavuutta. Gazan pommituksista kertovan uutisen kuvan vastaanoton yhteydessä puhuttiin siitä, että tunteisiin vetoava kuva näyttää enemmän kehitysapukampanjan mainoskuvalta kuin uutiskuvalta. Tästä syystä kyseistä uutiskuvaa pidettiin jossain määrin epäilyttävänä, vaikka uskottiin kuvan sinänsä olevan aito.”

Ihmettelin eilen myös, miksi lukijoiden kuvat tuntuvat yleisöstä autenttisemmilta kuin ammattilaisten kuvat. Pari haastattelusitaattia tutkimuksen aineistosta:

“Mä kuvittelisin, että kun maallikko ottaa kuvan niin se on sellaisenaan, minkä se ottaa. Että sitä ei sen kummallisemmin manipuloida ainakaan siinä ottaessa jo sitä kuvaa ja sitten ei välttämättä myöskään. Kaikkihan ei ole semmoisia, nettinikkareita tai kuvan käsittelijänikkareita jotka osaisi sitten siellä värkätä. Ja sitten myydä sen kuvan, […] Ammattilainenhan osaa sitten, ajatellaan nyt Ilta-Sanomien kuvaajiakin niin nehän osaa, jos sitä kuvia ottaessaan valita kulmat.” (Vastaaja 1)

“Sillä saattaa olla jo valmis asenteellisuus siitä, mitä hän haluaa siellä paikan päällä tehdä, koska hänellä on tietynlaista työkokemusta, hänellä saattaa olla myös jonkin näköistä rutiinia, plus sitten vielä asennetta siitä, että mitä sinne nyt ollaan menossa tekemään. Ja näin ollen sitten sen kuvan ottamishetkellä siellä saattaa olla tapahtunut jo jonkin näköinen päätös siitä että ’no tämmöistä kuvaa mä nyt haen’.” (Vastaaja 2)

Näin perustellen yleisön ajattelu kuulostaa loogiselta. Lukijan kuva ei ole valinnoista vapaa, mutta valinnat ovat todennäköisesti enemmän sattumanvaraisia kuin ammattilaisella, joka tietää, miten kuvassa voi kuvakulman valinnalla vaikuttaa tulkintaan, joka kuvasta syntyy sen katsojalle.