STT:n jutussa kerrotaan, että HS “aikoo selvittää, miten pilan luominen on onnistunut”.

Vastaus: todella helposti. Kuka tahansa voi kopioida Hesarin sivuilta HTML-lähdekoodin ja vaihtaa uutistekstien paikalle omat viritelmänsä. Sen jälkeen tiedosto kopioidaan jollekin sopivalle palvelimelle. Pilaversion tekeminen ei todellakaan vaadi paljoa osaamista. Puolessa tunnissa ehtii tehdä jo todella paljon.

Sinänsä erikoista, että vaikka HS kokee asian sellaiseksi, johon juristien pitää tarttua, omassa uutisessaan se linkittää ihan avoimesti pilaversioon.

Aamulehden osalta Telanne linjaa, että lehti tuskin on vielä kahden vuoden kuluttua tabloidissa. Kolmesta tai viidestä vuodesta ei vielä puhuta mitään.

Yle hankki suoraan Wikileaksilta kaiken Suomea koskevan materiaalin. Ratkaisu on mielenkiintoinen, koska se vaati myös suostumusta Wikileaksin sääntöihin, joihin usein kuuluu esimerkiksi ennalta määritelty embargo (julkaisuajankohta).

Yle sitoi projektiin kymmenkunta toimittajaa. Heidän kuului käydä läpi koko aineisto ja aloittaa sen jälkeen juttujen julkaisu. Samaan aikaan toisaalla Helsingin Sanomat sopi norjalaisen Aftenpostenin kanssa, että kaksi toimittajaa tulisi lukemaan aineistoa Osloon.

Helsingin Sanomat aloitti juttujen julkaisun viime perjantaina. Ylen oli tarkoitus varmistella ja tarkistella aineistoa vielä viikon tai kaksi ennen julkaisua.

Kaikesta tästä voi arvailla, että Yle pelkää tekevänsä samanlaisen virheen, jonka he tekivät Nuorisosäätiön esitutkintamateriaalin kanssa. Siksi nyt haluttiin pelata varman päälle.

“STT
Viitasaaren sairaalan lääkäri sekoitti marraskuun lopussa vahingossa elävän ja kuolleen miehen henkilöllisyydet keskenään, kertoo Keskisuomalainen. Väärä tieto levisi Väestörekisterikeskuksen kautta kaikkialle.”

Se on aina hilpeää, kun verkkolehti julkaisee STT:n pätkän omasta uutisestaan sellaisenaan, eli tulee siteeranneeksi itse itseään. Tänään tätä harrasti Keskisuomalainen.

Ylen ajankohtaistoimituksen päällikköä Jyrki Richt kommentoi asiaa myöhemmin STT:lle:

“Tänään aineiston tarkemmassa seulonnassa ei ole kuitenkaan löytynyt näyttöä sille, että Nuorisosäätiön rahaa olisi kulkeutunut Kiviniemelle tai hänen tukiyhdistykselleen Vahvan keskustan tien kautta.”

Richt ei pyytänyt anteeksi Ylen virhettä. Sen sijaan Yle julisti kertovansa asiasta lisää tämäniltaisessa A-Studiossa.

STT jatkoi:

“Richt ei halunnut yksilöidä etukäteen, millaisista tiedoista on kyse.”

A-Studion lähetyksessä oli ensin juttu ambulanssikuljetuksista, seuraavaksi Valko-Venäjästä, kolmanneksi saamelaisista. Lähetyksen loppupuolella lopulta päästiin Nuorisosäätiö-asiaan, mitä kaikki olivat odottaneet.

Ja mikä oli lopputulos? Toimittaja luki ruudussa suurin piirtein saman, minkä Richt oli sanonut jo aikaisemmin STT:lle.

Kylläpä tuo virheen myöntäminen tuntuu olevan Ylelle kova paikka.

Päivitys: Yle nöyrtyi lopulta pyytämään anteeksi, vaikka joutuikin oikaisemaan uutisensa kahteen kertaan.

“Vaikka avokauppa onkin vähentynyt muutaman vuoden takaisesta, esimerkiksi Suomen Kuvalehti nöyryyttää yhä toimittajiaan avokauppaostoilla. Tavasta on tullut konseptoiduille lehdille riskitön kärkkyä täkyjä: hyvä juttu päätyy lehteen, jos sopiva kolo löytyy, mutta tilaamatta se jää, jos lehdessä sattuukin olemaan täyttä. Yrittäjäriski jää siis vain alihankkijalle eli toimittajalle, vaikka kyseessä pitäisi olla kahden yrityksen välinen kauppa.”

Minusta tämä kuulosti aika kummalliselta todistukselta suhteessa siihen, millaisia kokemuksia minulla on.

Ehdin myydä lyhyen free-toimittajaurani aikana muutama vuosi sitten vain pari kertaa juttuja Suomen Kuvalehteen. Lehti osti ne avokaupalla, mutta se oli luonnollista, koska en ollut silloinkaan kovin iso nimi tai tekijä tällä alalla.

Ensinnäkin lehden kanssa oli tosi kiva asioida, koska sähköposteihin reagoitiin aina. Vastaus saattoi viipyä vaikkapa kolmekin viikkoa, mutta se tuli aina.

Toiseksi kaikki avokaupalla tarjoamani jutut ostettiin. Sain myytyä juttuja joka kerta, kun tarjosin jotain.

Kolmanneksi lehden toimituspäälliköt Jyrki Jantunen ja Pekka Ervasti eivät ostaneet juttuja vain täyttämään aukkoa, vaan ostivat, jos olivat aidosti kiinnostuneita. Jutun aikataulu riippui lehden muusta juttujonosta.

Neljänneksi kaikkein yllättävin: sain jopa korotettua jutusta maksettavaa korvausta, koska perustelin tehneeni sen eteen huomattavasti töitä. Tällainen asiallinen perustelu riitti sille, että hinta nousi 200-300 euroa. Suomen Kuvalehti maksaa muutenkin todella hyvin.

Olen sittemmin suositellut kaikille free-toimittajakavereilleni, että Suomen Kuvalehden kanssa kannattaa tehdä yhteistyötä. Homma yksinkertaisesti pelaa. Ihmettelen, miksi Maria Syvälälle, joka sanoo työskennelleensä alalla 10 vuotta, ei ole ehtinyt kertyä lehdestä tällaisia myönteisiä kokemuksia.

Laatikaisen ajatukset lienevät oikeansuuntaisia.

Eri lähteistä kerättyjen tietojen perusteella näyttää siltä, että 1-2 suomalaista sanomalehteä siirtyy tabloidiin seuraavan kahden vuoden aikana Lapin Kansan, Pohjolan Sanomien ja Kainuun Sanomien lisäksi.