Julkisen sanan neuvosto on kriisissä – sisäisessä tai ulkoisessa ihan näkökulmasta riippuen. Neuvoston jäsenet kävivät eilen Tampereella Aamulehden vieraana, ja kävimme hyvin mielenkiintoisia keskusteluita paitsi itsesääntelystä, myös korruptiosta Suomessa. Yhteenvetona voi kai sanoa, että toimittajat tietävät paljon asioita, jotka olisi yhteiskunnan edun nimissä tärkää julkaista – jos niihin vain olisi saatavilla vedenpitävät todisteet. Kun näin ei ole, tietty porukka voi rellestää rauhassa.

Palataan kuitenkin JSN:ään. Neuvosto on sisäisissä keskusteluissaan huolestunut huomattavasti taannoisesta lautakasakohusta, jossa ex-pääministeri ja naistenmies Matti Vanhasen väitettiin ottaneen lahjuksia. Nyt neuvosto pohtiikin, miten suomalaista median itsesääntelyä pitäisi kehittää. Journalistin ohjeisiinkin on luultavasti tulossa päivityksiä.

Toimittajien ammattia ei arvosteta enää nykyään kovin korkealle, mutta on syytä miettiä, johtuuko se todella JSN:stä vai jostain ihan muusta. Niinpä kysynkin kaikilta tätä blogia lukevilta, kuinka isossa kriisissä koette median itsesääntelyn olevan ja ajatteletteko asiaa lopulta ikinä?

Tein Aamulehteen 28.3. jutun uudesta design-huume MDPV:stä ja sen taustoista. Siitä, kuinka huumetta on luvattoman helppo tilata internetistä halpaan hintaan. Muutaman kympin ostosta saa ainetta lukuisiksi käyttökerroiksi.

Jutussani eräs entinen huumekauppias kertoi, millaista elämä näissä piireissä on. Toisaalta hän ja haastattelemani asiantuntijat lääkäristä poliisiin olivat huolissaan siitä, millaisia terveysriskejä design-huumeisiin liittyy. Yliannostuksen riski on erittäin suuri ja aine ei välttämättä ole kovin puhdasta.

Jutusta kanneltiin Julkisen sanan neuvostoon. Neuvosto julkisti vapauttavan päätöksen tänään.

“Julkisen sanan neuvoston vapauttava päätös totuudenmukaista tiedonvälitystä koskevassa asiassa. Lehdellä oli oikeus kertoa yhteiskunnallisesta epäkohdasta eli netin kautta tilattavista lääkkeistä, joita käytetään huumeina.

Kantelu 30.3.2010

Kantelijan mukaan Aamulehdessä 28.3.2010 julkaistu kirjoitus on ristiriidassa ammattietiikan kanssa.
Etusivulla on iso otsikko, jossa kerrotaan, että amfetamiinin korviketta saa halvalla internetistä. Artikkelissa kerrotaan myös, mistä sitä saa (brittiläisestä verkkokaupasta) ja mihin hintaan (15 euroa per gramma). Näiden tietojen lisäksi kerrotaan, että tämä 15 euron annos riittää lukuisiksi käyttökerroiksi. Kantelijan mielestä jutussa annetaan selvät ohjeet siitä, miten, mistä ja mihin hintaan saa hankittua päihdyttävää ainetta.

Aamulehden vastaus 29.4.2010

Päätoimittaja Matti Apunen vastaa, että Aamulehden jutussa kerrotaan uudesta, internetin kautta levitettävästä huumeesta (MDPV). Jutun tarkoitus on kiinnittää huomiota yleiseen epäkohtaan ja uhkaan. Internetin kautta levitettävät huumeet ovat vaarallinen ilmiö, joka internetin luonteen ja levinneisyyden vuoksi tuo design-huumeet käytännössä kaikkien ulottuville. Google-haku ‘MDPV’ tuo näkyviin 154 000 aihetta koskevaa artikkelia. Myös viranomaiset pitävät erittäin mittavana uhkaa, jonka huumeiden levittäminen internetin kautta aiheuttaa.

Lehtijuttua aiheesta on Apusen mukaan mahdotonta kirjoittaa kertomatta huumeen nimeä tai sen hintaa katukaupassa. Tarkkaa ostopaikkaa jutussa ei mainita. ‘Eräs brittiläinen verkkokauppa’ ei johda lukijaa mihinkään täsmälliseen osoitteeseen eikä anna hänelle vihjeitä sen sijainnista.

Yksittäisen ihmisen ratkaisuihin huumeen nimen tai hinnan kertominen ei vaikuta. Sen sijaan juttu voi toimia varoituksena ja informaationa vanhemmille, kasvattajille ja kanssaihmisille. Jutussa ei Apusen mukaan ihannoida huumeiden välitystä tai käyttöä tai niihin liittyvää elämäntapaa.

Ratkaisu

Journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu (JO 1). Journalistin on pyrittävä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen (JO 8).

Aamulehti kertoo jutussaan ‘Amfetamiinin korviketta saa halvalla internetistää’ kuinka uutta huumetta voi tilata helposti netin kautta. Lisäksi aine luokitellaan lääkkeeksi, jolloin sen maahantuonnista voi selvitä pienillä tuomioilla. Jutussa haastatellun virkamiehen mukaan hallitus vasta kaavailee lakimuutosta.

Yhteiskunnallisten epäkohtien paljastaminen lienee tiedotusvälineiden tehtävistä perinteisimpiä. Se on yksi keino nostaa ongelmat yleiseen tietoisuuteen, yhteiskunnalliseen keskusteluun ja sitä kautta myös päättäjien tietoon ja korjattaviksi. Aamulehti toimii jutussaan juuri näin. Lehti kertoo uudesta huumeesta ja sen hankintakeinoista yleisellä tasolla olennaiset seikat syyllistymättä kuitenkaan lääkehuumeen markkinointiin. Päinvastainen toiminta eli vaikeneminen yhteiskunnallisesti merkittävästä epäkohdasta saattaisi pahentaa itse ongelmaa ja lykätä sen ratkaisun kauas tulevaisuuteen.

Julkisen sanan neuvosto katsoo, että Aamulehti ei ole on rikkonut hyvää journalistista tapaa.

Ratkaisun teki:
Puheenjohtaja Risto Uimonen.”

Minä en osaa kirjoittaa. Joka kerta, kun katson itseäni peilistä ja ajattelen työtäni, mieleen hiipii väistämätön totuus.

Minä en vielä osaa. Älkää silti ymmärtäkö väärin. Suhtaudun tilanteeseen hyvin myönteisesti.

Koen olevani kuin Jypin puolustajalupaus Sami Vatanen. Välillä Vatanen onnistuu pujottelemaan koko hyökkäysalueen läpi maalin ympäri tyhjälle takatolpalle. Toisinaan hän taas tekee virheitä, jotka lasketaan nuoruuden kokemattomuuden piikkiin.

Vähän kuin Vatanen, minäkin olen matkani alussa. Minulla on mahdollisuuksia vaikka mihin, mutta kehityn erinomaiseksi kirjoittajaksi vasta vuosien kuluessa. Se on äärimmäisen kutkuttava ajatus.

***

Uskon, että hyvän kirjoittajan tärkein työväline on sydän. Toimittajan pitää elää mukana ihmisten tuskassa mutta ei haaskalintuna eikä osapuolena. Hänen pitää iloita onnistumisista kuin ystävä iloitsee toisen menestyksestä. Hänen pitää olla joskus tiukka kuin myymälävarasta kuulusteleva poliisi. Kaikkeen tähän kirjoittaja tarvitsee paljon tunneälyä ja pelisilmää. Motivaatio tehdä ja kehittyä tulee sydämestä.

Jokaisella hyvällä tekstillä on sielu. Todella hyvän materiaalin voi pilata väärällä kirjoittamisella, jos tekstiin ei osaa rakentaa sielua. Vastaavasti keskinkertaisen aineistonkin hyvä kirjoittaja voi saada elämään.

***

Kaikki lähtee ajattelusta kentällä. Luotan siihen, että se, mikä herättää minussa tunteita, on kiinnostavaa myös lukijoiden silmissä. Tarinallisissa perusuutisissa mietin jo aineistoa kerätessäni, mistä jutun voisi aloittaa. Usein tapailen mielessäni avauslausetta, koska se on minulle koko tekstin tärkein. Toiseksi tärkein on viimeinen lause.

Kun saan avauslauseesta hyvän, muu kirjoittaminen alkaa sujua rennosti. Ilman hyvää avausta stressaannun.

Jos olen tekemässä pidempää reportaasia esimerkiksi lehtemme sunnuntaisivuille, mietin etukäteen, millaisista elementeistä kutkuttava tarina voisi syntyä.

Hyvä esimerkki on vaikkapa reportaasi, jonka teimme valokuvaaja Jukka Ritolan kanssa Pekingin olympiakisoissa Suomea edustaneesta Nina Luukkaisesta. Seurasimme nyttemmin jo uransa lopettaneen judoka Luukkaisen valmistautumista olympiakisoihin 7-8 kuukauden ajan.

Aloitin taustahaastattelulla. Pyysin Luukkaisen kylään toimitukseen. Juttelimme kaikenlaisista asioista. Ihmissuhteista. Perheestä. Unelmista. Harjoittelusta. Valmentajasuhteesta.

Vielä tuolloin minulle ei tarjottu helmiä. Niiden aika oli myöhemmin.

Taustahaastattelua seurasi konkreettinen harjoittelun seuraaminen. Seisoskelimme Jukka Ritolan kanssa kuntosalilla ja katsoimme, kun Luukkainen nosteli painoja. Matkasin Luukkaisen mukana Poriin, jossa järjestettiin SM-kisat. Hengailin judokan mukana vähän kaikkialla.

En tehnyt paljoakaan haastatteluja sanan varsinaisessa merkityksessä. Se on minulle jotenkin vierasta, vaikka olen kyllä uutistoimituksessa oppinut tekemään myös pikahaastatteluita. Kun on paljon aikaa käytössä, mieluummin olen. Kysyn, kun asioita pulpahtaa mieleeni, mutta annan myös tapahtumien edetä omalla painollaan.

Ennakkosuunnitelma auttoi rakentamaan jutun peruspalasia. Niiden ulkopuolella tapahtui asioita, joita en pystynyt ennakoimaan. Ne olivat juuri niitä tarinallisia helmiä, kuten yksittäisiä sitaatteja. Luukkainen esimerkiksi kertoi, miten hän saattoi raivota valmentajalleen ennen kilpailusuoritusta. Valmentaja kertoi, miten tässä lajissa ei sormien pikkumurtumista mennä lääkäriin valittamaan, koska siellä saisi muuten ravata koko ajan.

Arvostan rehellistä ja aitoa puhetta. Olin iloinen jokaisesta sellaisesta tilanteesta.

***

Kun kirjoitan lyhyttä juttua, luon rakenteen päässäni. Se on minulle luontevaa. Luen vanhempaa tekstiä ja ajattelen vielä syntymätöntä tekstiä vähän kuin shakin pelaaja laskee tulevia siirtoja.

Pidemmissä jutuissa käytän yleensä miellekarttoja (mind maps) tai niin yksinkertaista asiaa kuin taulukkolaskentaa. Siihen on kätevää koota juonenpätkiä ja merkitä, mihin jaksoon ne kuuluvat. Pätkiä on helppo siirrellä edestakaisin.

En käytä pääsääntöisesti kuin aidosti tehokkaita sitaatteja. Huonot sitaatit pilaavat jutun.

Olen jo aineistoa hankkiessani miettinyt, mistä saisin pitkään juttuun dramaattisen käänteen. Joskus se pitää rakentaa tekstin keinoin. Silloin käytän maalailevaa kieltä, spekuloin, mikä ei ole paras mahdollinen ratkaisu. Onneksi käänne tulee usein itsestään. Luukkainen loukkaantui kesken harjoittelukauden, mikä uhkasi kaataa koko Peking-projektin. Se oli varsin dramaattinen tapahtuma myös omassa juttussani.

Juttu ilman käännettä toimii vain keskinkertaisesti. Käänteen pitää tulla ennen kuin lukijan mielenkiinto alkaa herpaantua. Kirjoittajan ote ei saisi myöskään herpaantua. Usein käy niin, että teksti hajoaa jossain keskikohdan jälkeen.

Kun kirjoitan, kirjoitan vain asioita, jotka ymmärrän. Vihaan konsulttipuhetta. Haluan kuulla oikeat syyt, en pyörittelyä.

Rehellisyydellä pääsee pitkälle: sillä, että on rehellinen itseään, haastateltavaa ja yleisöä kohtaan.

Nyt kun olen tämän kaiken kertonut, voin vakuuttaa teille, että kirjoittaminen on ihan mielettömän vaikeaa.

Teksti on julkaistu Suomen Lehdistön palstalla Näin kirjoitan numerossa 4/2010.

Etelä-Suomen Sanomat julkaisee tänään ensimmäistä kertaa Sunnuntaisuomalaisen. Lehti on siis liittynyt alun perin Keskisuomalaisen ja muutaman muun maakuntalehden yhteishankkeeseen, jossa kaikille lehdille tuotetaan yhtenäinen sunnuntaisivusto.

Tämä on jälleen yksi osoitus siitä, että syndikointi lisääntyy entisestään suomalaisessa lehdistössä. Se on mahdollista, koska:

• Emme ole vielä siirtyneet täysin digitaaliseen sanomalehtien lukemiseen, jolloin koko maa olisi lehtien yhteistä kilpailukenttää.
• Suomessa maakuntalehdet ovat muodostaneet tiukat levikkirajat, eivätkä lehdet juuri kilpaile keskenään laajentaakseen reviireitään.
• Lehdillä on halu parantaa kannattavuutta.

Kannattavuus paranee, kun vähennetään kustannuksia ja mikäpä onkaan parempi tapa karsia kuluja kuin julkaista samaa aineistoa monessa ympäristössä.

Kehityksellä on nähdäkseni vain yksi päätepiste: Suomeen muodostuu seuraavaksi 20 vuodeksi muutama lehtitalo, joka tuottaa materiaalin kaikille muille. Paikallisesti eri lehdissä tehdään enää vain paikalliset uutiset, joita ei pysty kovin helposti syndikoimaan.

• Aamulehti on keskuspaikka, jossa tuotetaan suurin osa aineistosta muihin Alman lehtiin. Yhteistyörinkiin kuuluu jo nyt Alma Median ulkopuolisia lehtiä.
• Keskisuomalainen vastaa materiaalin tuotannosta Pohjanmaalle, Keski-Suomeen ja Itä-Suomeen.
• Helsingin Sanomat on toistaiseksi pysynyt tämän yhteistyön ulkopuolella, mutta saattaa liittyä siihen mukaan tuottamalla aineistoa muille.

Se, että esimerkiksi Sunnuntaisuomalaisessa on mukana toimittaja Pohjalaisesta ja ilmeisesti nyt myös Etelä-Suomen Sanomista, on pelkkä kuriositeetti. Todellisuudessa Keskisuomalainen määrää muiden tahdin.

Kun paperisesta lehdestä luovutaan seuraavan 20 vuoden aikana, kilpailutilanne menee uusiksi ja nämä yhteistyörakenteet todennäköisesti puretaan.

Pirkanmaan journalistit ry. julkaisi torstaina seuraavanlaisen kannanoton liittyen Kristiina Tolvasen palkintoon:

“Journalistiliiton paikallisessa jäsenyhdistyksessäkin Pirkanmaalla tekee huomattavan suuri joukko kollegoja päivittäin uutistoimittajan perustyötä. Tolvasen palkinto korostaa tällaisen työn arvoa.”

Eikö tuo kuulosta vähän katkeralta parahdukselta siitä, että moni muukin haluaisi palkintoja ja jakamaan kunniaa?

Aamulehden uutistoimittaja Kristiina Tolvanen on valittu Vuoden journalistiksi. Lämpimät onnittelut hyvälle työkaverilleni. Jotain Kristiinan luonteesta kertoo haastattelu, jonka hän on antanut tuoreeltaan Helsingin Sanomille:

“‘Ihan rutiiniuutisjutuissakin haastateltavat päästetään liian helpolla, eikä tutkivan journalismin taso ole meillä kovin korkea’, Tolvanen lataa, mutta pehmentää sitten: ‘Tietysti sanon tämän 29-vuotiaan nuoren naisen äärettömällä elämänkokemuksella.’”

SPR:n paikallisen keräysennätyksen tehnyt 5-vuotias Urho on ihmisenä ihan omaa luokkaansa. Pidän Aamulehden juttua pojasta yhtenä tämän vuoden ilahduttavimmista tarinoista, vaikka vuosi on vasta päässyt käyntiin.

Sitä luulisi, ettei pilkkuvirhe iso virhe ole. Väärin! Pilkkuvirheellä on katalat seuraukset.

Kollegani teki vahingossa pilkkuvirheen erääseen kirja-arvosteluun – ja se vasta sotkun aiheutti, kuten Markkinointi & Mainonta -lehden blogikirjoitus osoittaa.

Helsingin Sanomat on käynyt haastattelemassa Turun Sanomien uutta vastaavaa päätoimittajaa Kari Vainiota. Asiallisen haastattelun sekaan on saatu erittäin hupaisa pätkä:

“Aamulehden mainitseminen tuntuu kuitenkin hiukan kiristävän Vainion äänihuulia, sillä valtakunnanjulkisuudessa Turun Sanomat on viime vuosina jäänyt pahasti tamperelaisten varjoon. Lukijamäärissäkin Aamulehti on karannut Turun Sanomilta, jonka levikki on vajaat 112 000 kappaletta.

‘Välillä on tuntunut epäreilulta, kun Aamulehteä on ylistetty niin edistykselliseksi lehdeksi. On tullut mieleen, että eivätkö ne lue meidän lehteä.’

‘Pitäähän lehteä uudistaa, mutta kyllä minä uskon tiettyyn turunsanomalaisuuteen – että kerrotaan uutiset ja uutisten taustat, mutta vältetään pinnallisuutta.’

Vainio myöntää, että Turun Sanomista voi joskus saada vähän tylsän kuvan, mutta se johtuu hänen mielestään ainakin osin ulkoasusta, jota uusi päätoimittaja haluaa uudistaa.”

Sehän on iloinen uutinen, että Turun Sanomissa on vihdoinkin tajuttu, että lehti näyttää lähinnä vuoden 1994 toisinnolta. Sinänsä pätevät jutut hukkuvat ihan järkyttävän rumaan ulkoasuun ja täysin epäloogiseen taittoon. Miten 2000-luvun lehdessä kotimaan uutiset voivat olla sekä lehden alkupäässä että mainosten tilkkeenä takasivulla?

Suomen Kuvalehden toimittaja Jari Lindholm kommentoi blogissaan myös omalta osaltaan Aamulehteä:

“Vainion ei pitäisi kuitenkaan liikaa harmitella, että Aamulehteä kehutaan. Aamulehdellä voi olla hyvä nousukiito, ja lehdessä on erinomaisia reporttereita, mutta editointi on köykäistä, ulkoasu kammottava ja arvobarometriperustainen juttuideointi käsittämätöntä. Lisäksi lehden verkkotoimitus on ilmeisen pahasti koukussa hassuheinään, ainakin otsikoista päätellen (”Järkyttävä uskonnollinen rituaali: Pikkuvauvoja heitellään alas moskeijan katolta – Katso video!”)

Aamulehdellä on kuitenkin teräväsanainen päätoimittaja, joka kirjoittaa hauskasti eikä kaihda julkisuutta. Ehkä Vainio voisi ottaa Apusesta mallia.

Voinen ottaa editointiin kantaa, koska juttuni ovat Aamulehdessä editoinnin kohde, enkä itse juurikaan editoi. Kirjoitin takavuosina freelancerina Suomen Kuvalehteen muutaman jutun ja olen tehnyt paljon töitä pienlehdissä. Missään muualla minun juttujani ei ole editoitu yhtä taitavasti ja nuorta kirjoittajaa kasvattavasti kuin Aamulehdessä, vaikka minulla ei sinänsä ole SK:n editointityylistäkään valittamista.

Arvobarometrilla Lindholm viittaa RISC-tutkimukseen, jota tosiaan luetaan Aamulehdessä, kuten monessa muussakin lehdessä. En osaa sanoa koko lehden kattavasti, miten paljon se vaikuttaa ideointiin. Omien juttujeni aiheet keksin usein itse tai yhteistyössä kollegan tai lähimmän esimiehen kanssa. Useimmiten aiheet tulevat elävästä elämästä, joskus vaikkapa jostain Radiouutisten pikkusähkeestä, joka jää pyörimään mieleen ja herättää ajatuksia.

Iltasanomien toimittaja Rita Tainola kommentoi Aamulehden Asiat-liitteessä Nova Groupin kestitystä:

“Millaista kestitystä Nova Group teille tarjosi ja milloin?

Ensinnäkään kestityksestä ei voida puhua, koska olen itse maksanut suurimmaksi osaksi kaikki laskut ja oman osuuteni pyrin maksamaan aina. Olen tunnettu siitä.

Tuntuuko siltä, että näillä tilaisuuksilla on pyritty vaikuttamaan juttujenne sisältöön?

Ei, koska viihdetoimittajalla ja kiinteistöalalla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Arto Merisalo on hyvä kaverini ja tapaamiset ovat tapahtuneet vapaa-ajalla. Haluan vielä mainita, että en kirjoita talousasioista enkä sitä kautta myöskään tuttujeni asioista.”