Aloitteleva kirjailija pohtii muun muassa tällaista ongelmaa: miten varmistaa, ettei itselle arvokas käsikirjoitus katoa?

Olen ratkaissut asian niin, että kirjoitan tulevaa kaakkurikirjaani Google Docsin avulla. Teksti säilyy tallessa Googlen varmuuskopioidussa tietokannassa. Valmiit luvut säilön lisäksi omalle kovalevylle.

Suosittelen Google Docsia muutenkin kaikenlaiseen työskentelyyn. Sen avulla on helppo tehdä suunnitelmia ja muistiinpanoja. Kirjoittajan ei tarvitse miettiä jatkuvaa varmuuskopiointia, koska Googlen järjestelmä tekee sen automaattisesti.

Eräänä heinäkuun hellepäivänä viime vuonna sain päähäni, että ryhdyn kirjailijaksi. Olin jo toista kesää kuvaamassa kaakkureita tutuilla paikoilla täällä Pirkanmaalla. Lintujen perhe-elämä ja sattumukset olivat äärettömän kiinnostavia ja viehättäviä. Kaakkureiden elämässä oli tapahtumia, jotka muistuttivat kovasti ihmisen elämää.

Loppukesästä juttelin asiasta WSOY Pron ihmisten kanssa. Kustantaja innostui kirjaideasta välittömästi. Nyt minulla on kustannussopimus, paljon kuvia, runsaasti ideoita ja aikataulu, jossa kirja pitäisi saada kasaan.

Mitä meninkään lupaamaan?

Aion joka tapauksessa tehdä lujasti töitä, jotta kirjasta tulisi paras mahdollinen, mitä tällä osaamisella ja kokemuksella voin saada aikaiseksi.

Nykyisin on suosittua ja suositeltavaa blogata netissä kirjan kirjoittamisesta, enkä aio jäädä huonommaksi. Tästä se alkaa.

***

Halusin kirjan taittajaksi ehdottomasti Elina Reineckin. Kenellekään Elinan tuntevalle tätä ei tarvitse perustella. Hän on äärettömän lahjakas ammattilainen.

Halusin, että kirjan rajatusta aihealueesta huolimatta kuvat olisivat monipuolisia. Kaakkureita on kirjassa kuvattu eri polttoväleillä 70 millistä 700 milliin. Lisäksi mukana vilahtaa suo- ja järvimaisemia sekä eläimiä, jotka elelevät kaakkureiden naapureina.

Halusin, että saan kirjoitusvaiheessa tarvittaessa rankkaakin palautetta tekstistä, jotta se ei jää puolinaiseksi. Kustannustoimittajani on auttanut kovasti asiassa, samoin lehtialalta tutut kollegani, jotka tietävät, milloin näkevät kultaa ja milloin kuraa.

Olen kirjoittanut kirjaa lähes kronologisessa järjestyksessä. Sovimme Elinan kanssa, että tekstiä ja kuvaa taitetaan samanaikaisesti kirjoittamisen kanssa. Ratkaisu tuntuu toimivalta. Näen, miten pitkällä olemme ja mitä esimerkiksi kuvista puuttuu vielä. Ensi kesähän on hyvää aikaa täydentää kuva-aineistoa. Toivottavasti kesä on aurinkoinen ja sumuinen.

Seuraavaksi pitäisi miettiä, mikä pannaan kirjan nimeksi. Se on yllättävän vaikea tehtävä!

“Klikkaa tästä ja muuta äidinkielesi ruotsiksi. Aloita elämä suomenruotsalaisena ja saat uskomattomia etuja:

• Ei enää koskaan pakkoruotsia
• Paremman ja onnellisemman elämän
• Takuuvarman hallituspuolueen
• Rahaa tyrkyttäviä säätiöitä
• Ohuemman sanomalehden tuoman ajansäästön
• Maamme-laulun alkuperäiskielellä
• Täyden hyödyn kaksikielisistä katukylteistä”

Näin ilmoittaa Yle Radio X3M:n toimittajien perustama Hurriksi.fi-palvelu.

Suomenruotsalaisilta ei kyllä puutu huumorintajua.

Pienkustantamo Arktinen Banaani on valinnut mielenkiintoisen strategian markkinoidessaan Henna Heinosen uutuuskirjaa Veljen vaimo. Sen sijaan, että kustantaja odottaisi toimittajien tarttuvan kirjaan, mitä ei ehkä suuressa määrin tapahdu, se yrittää innostaa bloggaajia arvioimaan kirjaa.

Palkkioksi blogijulkisuudesta Arktinen Banaani tarjoaa bloggaajille kirjan ilmaiseksi. Valittu strategia on monella tapaa mielenkiintoinen. Ensinnäkin yksittäisellä blogilla on varmasti paljon vähemmän yleisöä kuin isolla sanomalehdellä. Saadakseen paljon julkisuutta kustantajan on toimitettava kirjaa todella monen bloggaajan osoitteeseen. Toisaalta kustantajalla ei ole varmuutta siitä, että isot sanomalehdet tekisivät näyttävät arviot Veljen vaimo -kirjasta.

Jos käy niin, että lehdistö ei kirjasta kiinnostu, se saa joka tapauksessa kotikriitikoilta julkisuutta blogeissa. Lisäksi kotikriitikoiden asenne kirjaa kohtaan on varmasti vähemmän ammattimainen kuin sanomalehtien kriitikoilla, jotka helposti vertailevat kirjaa muuhun Suomessa julkaistavaan kirjallisuuteen. Vertailu ei välttämättä ole kirjalle eduksi, sen sijaan kotikutoinen tapa lähestyä sitä voi hyvinkin olla.

Tutkija Anna Kortelainen ja kirjailija Mikko Rimminen keskustelivat tänä aamuna Sanomatalossa kirjallisuuspalkinnoista.

HS referoi:

‘Ajatus on järjetön’, kirjailija Mikko Rimminen sanoi taiteen kilpailuttamisesta Helsingin Sanomien viimeisillä aamukahvikeskusteluilla keskiviikkona.

‘Lähtökohtaisesti täytyy sanoa, ettei tietenkään voi hyväksyä kilpailutusta, siis laittaa taideteoksia tai taiteilijoita kilpailemaan keskenään. Pidetäköön taide ja ampumahiihto erillään.’

(…)

Aamun toisen vieraan, kirjailija, tutkija Anna Kortelaisen mukaan kirjailijoiden kilpailuttamiseen liittyy paitsi palkitseminen myös julkinen rankaiseminen.

Palkinnon häviämisestä tulee fiilis kuin pyydettäisiin treffeille, mutta treffiseura ei ilmesty paikalle, Kortelainen sanoi.

Hän on ollut Tieto-Finlandian palkintoehdokkaana kolme kertaa ja voittanut useita muita kirjallisuuspalkintoja.

‘Kaikenlainen paijaaminen tuntuu hyvältä’, Rimminenkin myönsi.

Myös hän on ollut ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi.”

Helsingin Sanomat on esitellyt esikoiskirjailijapalkintonsa ehdokkaat, yhteensä 10 henkilöä. Mielenkiintoista kilpailussa on, että tuomaristolla ja ehdokkailla näyttäisi olevan runsaasti sidoksia. Kuinka siis säilyttää puolueettomuus kilpailussa?

Palkintoraadin puheenjohtaja on kulttuuritoimittaja Antti Majander. Raatiin kuuluvat myös kulttuuritoimittaja Esa Mäkinen ja Nyt-liitteen toimittaja Sanna Kangasniemi, kaikki siis Helsingin Sanomista. Lisäksi raatiin kuuluvat runoilija Aki Salmela ja viime vuoden voittaja Leena Parkkinen.

Runoilija Aki Salmela on tehnyt töitä Tammelle ja Ntamolle. Salmela arvioi Helsingin Sanomiin Janne Kortteisen runoteoksen Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa ja antoi kirjalle paljon kehuja. Kortteinen on Ntamon kirjailija ja yksi kilpailun ehdokkaista.

Kilpailussa on ehdolla kaksi muuta kirjaa, jotka ovat Tammen kustantamia. Salmelalla on siis samoja kustantamoja yhteensä kolmen kilpailussa ehdolla olevan kirjailijan kanssa.

Entäpä sitten kirjailija Leena Parkkinen? Parkkisen kirja “Sinun jälkeesi, Max” ilmestyi Teoksen kustantamana viime vuonna. Kaksi kilpailussa ehdolla olevista kirjoista on ilmestynyt Teokselta.

Onko tällä mitään merkitystä? En väitä, että kaksi raatiin kuuluvaa kirjailijaa vetäisi automaattisesti kotiin päin. Sidokset aiheuttavat kuitenkin ikäviä ajatuksia.

Jos Teoksen, Ntamon tai Tammen kirjailija palkitaan, voi kysyä, suosiko Parkkinen tai Salmela oman työnantajansa kirjailijoita. Jos käykin niin, että jonkun muun kustantamon kirjailija voittaa, voi kysyä, vaikuttiko asiaan se, että olisi ollut noloa palkita kirjailija, joka tekee yhteistyötä saman kustantamon kanssa kuin yksi tuomareista.

Tapahtuipa niin tai näin, tilanne on joka tapauksessa epäreilu kaikille osapuolille, niin kirjailijoille, tuomareille kuin yleisöllekin. Tästä syystä jääviys on pahasta.

“Kirja on paikoittain aivan uskomattoman perseestä, mutta tarkoituksella. (…) Mä halusin epäonnistua ja myöntää oman erehtyväisyyteni ja tehdä siitä yhden kirjan pääbointseista.”

Janne Kortteinen perustelee kirjaansa, jonka Juho Nieminen haukkui pystyyn.

“Hyvä esimerkki avoimen lähdekoodin voimasta on Suomen kieli. Yhdessä tehty, yhdessä päivitetty ja täysin ilmaiseksi käytössä!”

Mikael Jungner Twitterissä.

“Ennen kuin sain kustannussopimuksen (…), en oikein tajunnut että kustantamoilla on erilaiset profiilit. Että Teos julkaisee taidetta tappiolla, että WSOY on paha, että Karisto on vähän kepeämpi, että Arktinen Banaani on pieni ja rohkea. Mä vaan hankin ja luin kirjoja piittaamatta kannen pikkupräntistä.”

Kirjailija Henna Helmi Heinonen blogissaan.

Yksi suomalaisen epärehellisyyden muoto on kahdella tuolilla istuminen. Jos esimerkiksi poliitikko on samaan aikaan S-ryhmän edustajistossa ja kaupungilla päättämässä kauppaketjujen kaava-asioista, syntyy ikävä kytkös, jollaisia ei saisi nykyaikana olla.

Median piirissä tällaiset kytkökset ovat hämmästyttävän yleisiä. Toimittaja Karri Kokko kirjoittaa blogiinsa Suomen Kuvalehden nettisivuilla kirjallisuusasioista. Kokko on myös kirjailija ja hänen kustantamonsa on Ntamo. Mitä tästä seuraa? No tietenkin se, että Kokko mainostaa aivan estottomasti ilman pienintäkään häpeää omaa kustantamoaan ja sen kirjailijaa blogissaan, jota siis – korostan tätä – julkaistaan tiedotusvälineen nettisivuilla.

Kokko on maininnut kytköksestään Ntamoon pari kertaa, mutta se ei vielä riitä poistamaan hänen jääviyttään.

Hän mainostaa blogissaan Ntamon “esikoiskirjailijaa, josta kaikki kohisevat”. Kyseessä on Janne Kortteinen, josta tuskin vielä ihan kamalasti kohistaan, paitsi Kokon blogissa. Sen päälle Kokko hehkuttaa, että Ntamo on alentanut kirjojen hintoja ja nostanut tekijäpalkkioita. “Uutinen” on tyyliltään ihan kuin Ntamon tiedotteesta. Kokko kuitenkin unohtaa kertoa, että jos kustantamo siirtyy kokonaan tarvepainatustekniikkaan, tarkoittaa se, että yritys on hävinnyt kilpailun perinteisten kirjojen markkinoilla ja siirtyy siksi tekemään kirjansa digipainossa yksitellen. Samalla kustantamo myös rajaa digipainoon hankalasti sopivat teokset ulos kustannusohjelmastaan.

Toisin sanoen kahdella tuolilla istuminen saa ihmisen unohtamaan kriittisyyden, oli sitten kyse poliitikosta tai toimittajasta.

Päivitys: Tero Hannula, Ntamon kirjailija hänkin, esittää minulle vastakritiikkiä blogissaan.