Luen useimmiten syödessäni. Tänään illallista suuhun työntäessäni eteen sattui Helsingin Sanomien aamun lehden takasivu. Sieltähän löytyi kaikkea jännää pienellä präntättyä.

Tv-ohjelmatiedoissa kerrottiin, että Yle Teema lähettää “Francon aika – näin sen koimme” -draamasarjaa tänään puolitoista tuntia. Ja kas vain, nyt on menossa osa 88. Ylen internet-sivuilla kerrotaan, että sarjaa lähetetään kolmesti viikossa ja että osia on tilattu Suomeen yhteensä 120. Siis ihan oikeasti: mikä vitsi tämä on? Puolitoistatuntinen tv-draamapläjäys kolmesti viikossa ja osia yhteensä 120? Kuka tuota sarjaa oikeasti katsoo? Eläkeläisilläkin on nykyään kiire.

Samalla sivulla K-Rauta mainosti WC-istuimia. Muuten hyvä, mutta ihanko oikeasti kauppa tarjoaa WC-kannen lisähintaan? Samalla analogialla autokauppa mainostaisi näin: nyt edullinen uusi Ford Fiesta vain 7 000 euroa. Ratti lisähinnasta.

Olisi kiva tietää, mikä on lopulta WC-pöntön todellinen hinta.

Havainto toimittajan elämästä, osa 4: Yllättävän moni tiedottaja on ryhtynyt korvaavaksi puhelinluetteloksi. Se on nyt vaan niin, että jos tahdon puhelinvaihteeseen, soitan puhelinvaihteeseen. Jos taas haluan apua, soitan tiedottajalle, jonka toivon aidosti auttavan. En tahdo, että tiedottaja vain työntää eteeni listan numeroita, joista saan ehkä apua, jos hyvä tuuri käy.

Kiitos Metsolle siitä, että palvelitte ja autoitte. Lyhensitte työpäivääni tänään.

Havainto toimittajan elämästä, osa 3: Kun maailmassa tapahtuu jotain todella merkittävää, uutistoimitus on paras paikka olla. Vielä parempi on tosin olla työtehtävissä paikan päällä siellä, missä tapahtuu.

Helsingin Sanomat on käynyt haastattelemassa Turun Sanomien uutta vastaavaa päätoimittajaa Kari Vainiota. Asiallisen haastattelun sekaan on saatu erittäin hupaisa pätkä:

“Aamulehden mainitseminen tuntuu kuitenkin hiukan kiristävän Vainion äänihuulia, sillä valtakunnanjulkisuudessa Turun Sanomat on viime vuosina jäänyt pahasti tamperelaisten varjoon. Lukijamäärissäkin Aamulehti on karannut Turun Sanomilta, jonka levikki on vajaat 112 000 kappaletta.

‘Välillä on tuntunut epäreilulta, kun Aamulehteä on ylistetty niin edistykselliseksi lehdeksi. On tullut mieleen, että eivätkö ne lue meidän lehteä.’

‘Pitäähän lehteä uudistaa, mutta kyllä minä uskon tiettyyn turunsanomalaisuuteen – että kerrotaan uutiset ja uutisten taustat, mutta vältetään pinnallisuutta.’

Vainio myöntää, että Turun Sanomista voi joskus saada vähän tylsän kuvan, mutta se johtuu hänen mielestään ainakin osin ulkoasusta, jota uusi päätoimittaja haluaa uudistaa.”

Sehän on iloinen uutinen, että Turun Sanomissa on vihdoinkin tajuttu, että lehti näyttää lähinnä vuoden 1994 toisinnolta. Sinänsä pätevät jutut hukkuvat ihan järkyttävän rumaan ulkoasuun ja täysin epäloogiseen taittoon. Miten 2000-luvun lehdessä kotimaan uutiset voivat olla sekä lehden alkupäässä että mainosten tilkkeenä takasivulla?

Suomen Kuvalehden toimittaja Jari Lindholm kommentoi blogissaan myös omalta osaltaan Aamulehteä:

“Vainion ei pitäisi kuitenkaan liikaa harmitella, että Aamulehteä kehutaan. Aamulehdellä voi olla hyvä nousukiito, ja lehdessä on erinomaisia reporttereita, mutta editointi on köykäistä, ulkoasu kammottava ja arvobarometriperustainen juttuideointi käsittämätöntä. Lisäksi lehden verkkotoimitus on ilmeisen pahasti koukussa hassuheinään, ainakin otsikoista päätellen (”Järkyttävä uskonnollinen rituaali: Pikkuvauvoja heitellään alas moskeijan katolta – Katso video!”)

Aamulehdellä on kuitenkin teräväsanainen päätoimittaja, joka kirjoittaa hauskasti eikä kaihda julkisuutta. Ehkä Vainio voisi ottaa Apusesta mallia.

Voinen ottaa editointiin kantaa, koska juttuni ovat Aamulehdessä editoinnin kohde, enkä itse juurikaan editoi. Kirjoitin takavuosina freelancerina Suomen Kuvalehteen muutaman jutun ja olen tehnyt paljon töitä pienlehdissä. Missään muualla minun juttujani ei ole editoitu yhtä taitavasti ja nuorta kirjoittajaa kasvattavasti kuin Aamulehdessä, vaikka minulla ei sinänsä ole SK:n editointityylistäkään valittamista.

Arvobarometrilla Lindholm viittaa RISC-tutkimukseen, jota tosiaan luetaan Aamulehdessä, kuten monessa muussakin lehdessä. En osaa sanoa koko lehden kattavasti, miten paljon se vaikuttaa ideointiin. Omien juttujeni aiheet keksin usein itse tai yhteistyössä kollegan tai lähimmän esimiehen kanssa. Useimmiten aiheet tulevat elävästä elämästä, joskus vaikkapa jostain Radiouutisten pikkusähkeestä, joka jää pyörimään mieleen ja herättää ajatuksia.

Havainto toimittajan elämästä, osa 2: Jos haluamansa haastateltavan saa kiinni yhdellä puhelinsoitolla ja hän antaa kaikki tarvittavat tiedot hyvin ystävällisesti höystettynä herkullisilla sitaateilla, alkaa toimittaja epäillä, että asiassa on koira haudattuna. Ei tämä voi olla näin helppoa.

Hiljattain perustamani hitaan journalismin puolesta -ryhmä on saanut vakavan kilpailijan. Kari Haakana perusti tiistaina Facebookiin ryhmän nopean journalismin puolesta.

Ryhmän perustelut kuuluvat:

“Toimittajakunnassa on viime vuosina yleistynyt käsitys, jonka mukaan jutuista tulee parempia hauduttamalla. Koneen ääressä istutaan päivä- tai jopa viikkokausia ‘kehittämässä jutun kaarta’, ‘terävöittämässä dramaturgiaa’ ja muuta täydennyskursseilla opittua scheissea.

Nopeita juttuja halveerataan. Yleisön odotetaan haluavan monimutkaisia rakenteita, vähintään seitsensivuisia maratonjuttuja ja syvällistä kerrontaa. Joskus näin onkin, mutta lähtökohtaisesti journalismi on nopeaa ja lyhyttä, uutismaista hommaa. Jos pidempi muoto kiinnostaa, niin olisi ehkä parempi kokeilla kuitenkin sitä romaanin kirjoittamista eikä hyvää journalismia haluavan yleisön rasittamista loputtomalla koukeroinnilla.

Tässä ryhmässä tekijät ja lukijat symppaavat nopeaa journalismia. Keskeisiä ajatuksia ovat:

• Nyt ********* se juttu valmiiksi!
• Joskus ne viisi lisäminuuttia vaan ovat liikaa.
• Tärkeintä ei ole toimittajan itseilmaisu vaan juttu. Juttu! Kässäätkö?
• Joo, mutta kato Ilkka Malmberg on vähän eri juttu. Ja sä et ole Ilkka Malmberg.”

Mitäpä tähän voisi enää lisätä kuin että en halunnut ryhtyä kirjailijaksi. Se tarkoittaa yksinäistä puurtamista jopa vuoden verran jonkin teoksen eteen, jonka kriitikot kumminkin lyttäävät saman tien.

Toimittajan hommissa näkee sentään ihmisiä – jos ei muulloin niin gallup-keikoilla!

Nopeaa ja hidasta journalismia kannattavien jäsenet ovat osittain samoja. En malta olla sanomatta, että KOITTAKAA NYT PÄÄTTÄÄ. Tämä alkaa hiljalleen muistuttaa keskustelua sanomalehden aamupalaverissa. Ensin kaikki ovat yhtä mieltä, sitten kaikki ovat toista mieltä, kunnes kaikki ovat sitä mieltä, mitä pomo on.

P.S. Yhden kirosanan sensuroin.

Perustin Facebookiin ryhmän “Hitaan journalismin puolesta” näillä sanoilla:

“Journalismista on tullut muutamassa vuodessa pikavoittojen keräämistä. Uutiskilpailu erityisesti netissä on mennyt absurdiksi. Lukijaa yritetään houkutella loputtomalla viihteellä, otsikkomanipuloinnilla ja kikkailulla, joka ei printtipuolella tulisi kuuloonkaan.

Syvälliset tarinat ovat unohtuneet. Median kuluttajan odotetaan tarvitsevan tuoreet tiedot viiden minuutin välein. Vaikka joskus niin onkin, useimmiten pidempi harkinta tuottaisi parempia juttuja.

Median kuluttajien arvellaan myös olevan loputtoman laiskoja. Ikään kuin he eivät jaksaisi lukea kahta riviä pidemmälle. Ikään kuin he olisivat kiinnostuneita aina vain niistä ajankohtaisista aiheista, joista koko sopulilauma raportoi. Ikään kuin yleisö haluaisi hylätä toimittajat ja tuottaa kaiken tiedon itse netissä interaktiivisesti.

Tässä ryhmässä tekijät ja lukijat symppaavat hidasta journalismia. Keskeisiä ajatuksia ovat:

• Hyvä tarina ei vanhene koskaan ja on aina ajankohtainen.
• Joskus viisi lisäminuuttiakin voivat riittää harkinta-ajaksi, jolla vältetään mittavat virheet.
• Tärkeintä ei ole se, kuka kertoo tiedon nopeimmin, vaan se, kuka kertoo tiedon helpoimmin ymmärrettävässä muodossa.
• Laatujournalismi on pääasiassa tahto- eikä rahakysymys.
• Fiksu media ei aliarvioi tiedon vastaanottajaa.”

Kahdessa viikossa ryhmä on kerännyt yli 150 jäsentä. Haluan toivottaa sinutkin tervetulleeksi, blogini lukija!

Havainto toimittajan elämästä, osa 1: Jonkun tietyn yliopiston tutkijan tavoittaminen yhdellä puhelinsoitolla on yhtä epätodennäköistä kuin lottovoitto.

Sain aamulla puhelinsoiton äidiltäni, joka oli nähnyt naapurinsa kanssa takapihan puussa pöllön. Pöllö nökötti oksalla parin metrin korkeudessa, pälyili ympärilleen eikä juuri liikkunut.

Vanhempani asuvat omakotitaloalueella Jyväskylässä, melko keskellä kaupunkia. Pöllöt kaupunkialueella eivät ole sinänsä harvinaisia, mutta eipä meidän pihapiirissämme ole aiemmin pöllöjä näkynyt. Veljeni kuvasi pari videonpätkää (video 1 ja video 2) pöllöstä.

Kuvia tutkimalla selvisi, että pöllö oli sarvipöllön poikanen. Se kyyhötti puussa tuntikaupalla ja näytti nukkuvan. Periaatteessa pöllönpoikasten kuuluu tehdäkin niin juuri tällä hetkellä. Emot ruokkivat niitä puuhun. Tätä pöllöä emo ei kuitenkaan näyttänyt ravitsevan. Olikohan se eksynyt liian kauas pesäreviiriltä?

Sarvipöllöstä pihassa tuli lopulta poliisiasia. Vanhempieni naapuri oli soittanut pelastuslaitokselle (tuloksetta) ja lopulta 112:een, josta oli vastattu, että näistä asioista voi aina ilmoittaa hätänumeroon.

(Siis hetkinen, 112:een pöllöstä puussa? Kylläpä yhteiskunta nyt palvelee!)

Poliisipartio oli ilmestynyt paikalle puolessa tunnissa. Tässä vaiheessa elettiin jo keskiviikkoiltaa. Sarvipöllö oli ilmeisen aliravittu, koska se putosi puusta kuolleena maahan. Lokit olivat käyneet sitä jo aiemmin nokkimassa.

Poliisit nakkasivat pöllön maijaan ja lähtivät kuljettamaan sitä miehelle, joka täyttää eläimiä. Sarvipöllö päätyy siis näillä näkymin museoon ja ikuistetuksi jälkipolville.

Keskisuomalaisen juttu aiheesta

Veljeni kuvaama pidempi videonpätkä yhdestä pöllöpoikasesta

Syövät ja aivokasvaimet ovat olleet viime aikoina kovasti esillä julkisuudessa. Ensin sittemmin kadonneen SIG-yhtyeen solistin Matti Inkisen päästä löytyi aivokasvain. Nyt tänä viikonloppuna iltapäivälehdet ovat herkutelleet jälleen kasvaindraamalla: Miss Suomen veli sairastaa imusolmukesyöpää.

Me olemme työskennelleet valokuvaaja Jukka Ritolan kanssa saman aiheen parissa, mutta vähän eri näkökulmasta. Seurasimme viime syksystä tähän kevääseen kahta pääkaupunkiseudulla asuvaa naista, Mari Rantasta ja Katri Lammia, joilla molemmilla on aivokasvain. Halusimme kertoa syvällisesti, miltä sairauden kanssa eläminen tuntuu.

Lopputulos julkaistiin tänään Aamulehden Asiat-liitteessä neljän aukeaman reportaasina. Jutun ja siihen liittyvän kolumnin pääsee lukemaan myös verkossa. Mielenkiintoista Rantasen ja Lammin tapauksessa oli, että heidän elämänsä ei ollut pelkästään synkistelyä sairaudesta huolimatta. Mukaan mahtui myös paljon iloa ja jopa ripaus mustaa huumoria.

Pääasia, että näistä asioista puhutaan. Moni aivokasvaimesta kärsivä harmitteli minulle juttua tehdessä, että aihe on iso tabu. Miksi?

***

Tässä yhteydessä haluan kiittää seuraavia henkilöitä:

Aivokasvainfoorumin ylläpito ja käytäjät
Ambiuksen väki
Eve Backas
Heikki Joensuu
Erkki Lammi
Katri Lammi
Pirkko Lammi
Janne Nurminen
Simo Pelanteri, THL
Markku Rantanen
Merine Rantanen
Mia Rantasalo
Johanna Sipovaara ja Töölön sairaalan väki