Minä en osaa kirjoittaa. Joka kerta, kun katson itseäni peilistä ja ajattelen työtäni, mieleen hiipii väistämätön totuus.

Minä en vielä osaa. Älkää silti ymmärtäkö väärin. Suhtaudun tilanteeseen hyvin myönteisesti.

Koen olevani kuin Jypin puolustajalupaus Sami Vatanen. Välillä Vatanen onnistuu pujottelemaan koko hyökkäysalueen läpi maalin ympäri tyhjälle takatolpalle. Toisinaan hän taas tekee virheitä, jotka lasketaan nuoruuden kokemattomuuden piikkiin.

Vähän kuin Vatanen, minäkin olen matkani alussa. Minulla on mahdollisuuksia vaikka mihin, mutta kehityn erinomaiseksi kirjoittajaksi vasta vuosien kuluessa. Se on äärimmäisen kutkuttava ajatus.

***

Uskon, että hyvän kirjoittajan tärkein työväline on sydän. Toimittajan pitää elää mukana ihmisten tuskassa mutta ei haaskalintuna eikä osapuolena. Hänen pitää iloita onnistumisista kuin ystävä iloitsee toisen menestyksestä. Hänen pitää olla joskus tiukka kuin myymälävarasta kuulusteleva poliisi. Kaikkeen tähän kirjoittaja tarvitsee paljon tunneälyä ja pelisilmää. Motivaatio tehdä ja kehittyä tulee sydämestä.

Jokaisella hyvällä tekstillä on sielu. Todella hyvän materiaalin voi pilata väärällä kirjoittamisella, jos tekstiin ei osaa rakentaa sielua. Vastaavasti keskinkertaisen aineistonkin hyvä kirjoittaja voi saada elämään.

***

Kaikki lähtee ajattelusta kentällä. Luotan siihen, että se, mikä herättää minussa tunteita, on kiinnostavaa myös lukijoiden silmissä. Tarinallisissa perusuutisissa mietin jo aineistoa kerätessäni, mistä jutun voisi aloittaa. Usein tapailen mielessäni avauslausetta, koska se on minulle koko tekstin tärkein. Toiseksi tärkein on viimeinen lause.

Kun saan avauslauseesta hyvän, muu kirjoittaminen alkaa sujua rennosti. Ilman hyvää avausta stressaannun.

Jos olen tekemässä pidempää reportaasia esimerkiksi lehtemme sunnuntaisivuille, mietin etukäteen, millaisista elementeistä kutkuttava tarina voisi syntyä.

Hyvä esimerkki on vaikkapa reportaasi, jonka teimme valokuvaaja Jukka Ritolan kanssa Pekingin olympiakisoissa Suomea edustaneesta Nina Luukkaisesta. Seurasimme nyttemmin jo uransa lopettaneen judoka Luukkaisen valmistautumista olympiakisoihin 7-8 kuukauden ajan.

Aloitin taustahaastattelulla. Pyysin Luukkaisen kylään toimitukseen. Juttelimme kaikenlaisista asioista. Ihmissuhteista. Perheestä. Unelmista. Harjoittelusta. Valmentajasuhteesta.

Vielä tuolloin minulle ei tarjottu helmiä. Niiden aika oli myöhemmin.

Taustahaastattelua seurasi konkreettinen harjoittelun seuraaminen. Seisoskelimme Jukka Ritolan kanssa kuntosalilla ja katsoimme, kun Luukkainen nosteli painoja. Matkasin Luukkaisen mukana Poriin, jossa järjestettiin SM-kisat. Hengailin judokan mukana vähän kaikkialla.

En tehnyt paljoakaan haastatteluja sanan varsinaisessa merkityksessä. Se on minulle jotenkin vierasta, vaikka olen kyllä uutistoimituksessa oppinut tekemään myös pikahaastatteluita. Kun on paljon aikaa käytössä, mieluummin olen. Kysyn, kun asioita pulpahtaa mieleeni, mutta annan myös tapahtumien edetä omalla painollaan.

Ennakkosuunnitelma auttoi rakentamaan jutun peruspalasia. Niiden ulkopuolella tapahtui asioita, joita en pystynyt ennakoimaan. Ne olivat juuri niitä tarinallisia helmiä, kuten yksittäisiä sitaatteja. Luukkainen esimerkiksi kertoi, miten hän saattoi raivota valmentajalleen ennen kilpailusuoritusta. Valmentaja kertoi, miten tässä lajissa ei sormien pikkumurtumista mennä lääkäriin valittamaan, koska siellä saisi muuten ravata koko ajan.

Arvostan rehellistä ja aitoa puhetta. Olin iloinen jokaisesta sellaisesta tilanteesta.

***

Kun kirjoitan lyhyttä juttua, luon rakenteen päässäni. Se on minulle luontevaa. Luen vanhempaa tekstiä ja ajattelen vielä syntymätöntä tekstiä vähän kuin shakin pelaaja laskee tulevia siirtoja.

Pidemmissä jutuissa käytän yleensä miellekarttoja (mind maps) tai niin yksinkertaista asiaa kuin taulukkolaskentaa. Siihen on kätevää koota juonenpätkiä ja merkitä, mihin jaksoon ne kuuluvat. Pätkiä on helppo siirrellä edestakaisin.

En käytä pääsääntöisesti kuin aidosti tehokkaita sitaatteja. Huonot sitaatit pilaavat jutun.

Olen jo aineistoa hankkiessani miettinyt, mistä saisin pitkään juttuun dramaattisen käänteen. Joskus se pitää rakentaa tekstin keinoin. Silloin käytän maalailevaa kieltä, spekuloin, mikä ei ole paras mahdollinen ratkaisu. Onneksi käänne tulee usein itsestään. Luukkainen loukkaantui kesken harjoittelukauden, mikä uhkasi kaataa koko Peking-projektin. Se oli varsin dramaattinen tapahtuma myös omassa juttussani.

Juttu ilman käännettä toimii vain keskinkertaisesti. Käänteen pitää tulla ennen kuin lukijan mielenkiinto alkaa herpaantua. Kirjoittajan ote ei saisi myöskään herpaantua. Usein käy niin, että teksti hajoaa jossain keskikohdan jälkeen.

Kun kirjoitan, kirjoitan vain asioita, jotka ymmärrän. Vihaan konsulttipuhetta. Haluan kuulla oikeat syyt, en pyörittelyä.

Rehellisyydellä pääsee pitkälle: sillä, että on rehellinen itseään, haastateltavaa ja yleisöä kohtaan.

Nyt kun olen tämän kaiken kertonut, voin vakuuttaa teille, että kirjoittaminen on ihan mielettömän vaikeaa.

Teksti on julkaistu Suomen Lehdistön palstalla Näin kirjoitan numerossa 4/2010.

Havainto toimittajan elämästä, osa 7: Kuka on keksinyt tämän käytännön, jonka mukaan laulaja on kiinnostava ja ajankohtainen vain silloin, kun laulaja julkaisee levyn? Miksi henkilöjuttuja ei tehdä levyjen välillä? Eihän poliitikoistakaan kirjoiteta kivoja perhejuttuja vain vaalien edellä.

Myyn tarpeettomana virolaisen Lofo-luontokuvauslehden numerot 1-4/2008. Lue lisää »

Suomenmaa-lehti kertoi 18. maaliskuuta, että Suomeen on suunnitteilla petopuhelin. Maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttila (kesk) selitti, että ihmisillä pitää olla puhelinlinja, johon voi soittaa, jos näkee suden tai karhun eikä uskalla lähteä ulos.

Ajatusta pitää laajentaa. Olin itse lapsi, joka pelkäsi pimeää. Tarvitsemme siis puhelimen mörköpelkoisille. Toiset pelkäävät hämähäkkejä. Yksi numero heillekin. Kolmannet pelkäävät ulkomaalaisia. Kyllä sellaisiakin pitää auttaa, jotka pelkäävät, että mustat vievät heidän naisensa.

Anttilan mielestä ei riitä, että susiasioissa voi soittaa poliisille. Niin. Poliisi ei voi auttaa, jos mielikuvitus on liian vilkas.

Kommentti on julkaistu Aamulehdessä 22.3.2010.

SAK vaatii tänään kaikkia palkkatietoja julksiksi, kertoo Yle.

“SAK:n mukaan julkiset palkkatiedot edistäisivät palkkatasa-arvoa. Palkkatietojen pimitys aiheuttaa järjestön mukaan mielikuvan, että palkat maksetaan pärstäkertoimen mukaan.”

Mutta niinhän ne maksetaan. Ei minullekaan makseta taulukkopalkkaa, vaan palkkaa, jonka työnantaja haluaa maksaa juuri minulle. Parempi- ja huonompipalkkaisia talosta löytyy varmasti.

Kiilablogi on tehnyt kyselyn kesätyön ha(l)usta media-alalla. Kommentit hakijoilta kertovat, että kesätyön hakeminen on suuri tuskan aihe, kun mitään ei ensi hädässä tahdo löytyä, ja toisaalta työnantajat hyppyyttävät hakijoita mennen tullen.

Minun on vaikea antaa neuvoja kenellekään, koska en teknisesti ottaen ole koskaan ollut kesätöissä (vaikka olenkin ollut kesäisin töissä). Yritän silti listata joitakin työllistymisvinkkejä.

Itse käytin seuraavia tapoja hankkiakseni työpaikan, joka sittemmin muuttui kuin itsestään vakinaiseksi:

• Olin liikkeellä nousukaudella. Se on valitettavasti tosiasia, johon tällä hetkellä töitä hakevat eivät voi vaikuttaa.
• Olin aktiivinen free. Mietin juttuni tarkkaan ja sain lähes kaiken myytyä, mitä tarjosin. Free-työn kautta sain pidennettyä ansioluetteloani ja toisaalta hankin suhteita. Muutama nimekäs asiakas tekee hyvää työnhaussa seuraaviin paikkoihin. Nimekkäitä asiakkaita taas saa, kun miettii hyvin tarkkaan, miten myydä juttunsa juuri siihen nimenomaiseen lehteen.
• Tein aktiivisesti töitä pienlehdissä, millä voi kerätä jonkinlaisia tienestejä ja pitää omaa ammattitaitoaan yllä. Pienlehtien ei tarvitse tarkoittaa läpeensä kaupallisia tiedotuslehtiä, vaan myös journalistisesti hyvätasoisia harraste- tai paikallislehtiä.
• Pidin blogia. On yllättävää, kuinka sen kautta voi kertyä suhteita, joita voisi kai vieläkin käyttää hyväkseen, jos olisin työpaikan tarpeessa.
• Menin työharjoitteluun surkealla palkalla. Siitä aukeni kuitenkin hyvä työpaikka mainiolla palkalla.

Tunnen ihmisen, joka pyydettiin kesätöihin sen jälkeen, kun hän oli ensin avustanut nykyistä työnantajaansa free-toimittajana. Kesätyöstä irtosi määräaikainen työsuhde, joka muuttui myöhemmin vakituiseksi.

Työnantajat eivät halua töihin ketä tahansa. He haluavat ihmisiä, joita uskovat ehdottomasti tarvitsevansa. Töihin pääsee, kun pystyy vastaamaan mielikuviin. On aivan eri asia olla hyvä kuin näyttää hyvältä. Missään ei ole sellaista pörssiä, jossa journalisteja verrattaisiin toisiinsa. Niinpä aktiivisuus monella saralla luo mielikuvan pätevästä journalistista, vaikka työnantajalla ei ole mitään keinoja vertailla yksittäistä työnhakijaa kaikkiin niihin muihin, jotka eivät ole vielä päässeet näyttämään kykyjään.

Tiedän, että työnhaku on vaikeaa ja osittain kyse on silkasta tuurista. Kehottaisin kesätyöahdistuksesta kärsiviä käyttämään energiaa työllistymiseen talviaikana. Kuka kesätöitä tarvitsee, jos pystyy hankkimaan alan töitä ympäri vuoden?

Kotisivujeni ulkoasu on uudistumassa. Edellisen kerran päivitin Havaintovihko-blogin ulkoasua tammikuussa 2008.

Kesällä perustamani Facebook-ryhmä Hitaan journalismin puolesta on alkanut kasvaa uskomattoman ällistyttävällä tavalla. Itse asiassa (Susan?) ruususen unta nukkunut ryhmä on saanut parin viime viikon aikana aivan yllättäen 1 000 uutta jäsentä.

Nopeus yllätti hitaan. Kasvun kehitys on jäänyt minulta ylläpitäjänä huomaamatta. Toisin sanoen en osaa tarkalleen sanoa, mikä oli se päivä, kun padot avautuivat, ja koko Facebook-maailma halusi tulla kannattamaan hidasta journalismia. Sen tiedän ainakin, että pelkästään viimeisen vuorokauden aikana ryhmään on tullut noin 400 uutta jäsentä.

Olen innokkuudesta vilpittömän iloinen. Ryhmän sivulla käydään mielenkiintoista keskustelua aiheesta. Ota sinäkin osaa!

Arvo Tuominen kysyy muuten ryhmän seinällä:

“Liityin tähän hieman hitaasti eli vasta nyt ja ihmettelen, miten journalismi voi olla niin hätäistä, kun kaikki näyttävät kuuluvan tähän hitaan journalismin ryhmään?”

Sanos se.

Havainto toimittajan elämästä, osa 6: Toimittajan työssä toteutuu yleensä joku näistä tilanteista: 1) Et tiedä, mitä et tiedä; 2) tiedät, mitä et tiedä; 3) tiedät, mutta et ole varma; 4) tunnet itsesi vakuuttuneeksi, että tiedät. Kun käytännön tilanteissa pitää tehdä julkaisupäätöksiä, joutuu usein arpomaan kolmos- ja nelosvaihtoehtojen välillä.

Tämä tuli mieleeni, kun luin Iltalehdestä Espoon joukkomurhasta yksityiskohtia, jotka olivat huhuina tiedossa jo torstaina, mutta joille ei vielä silloin löydetty riittävää vahvistusta.

Päivitys: Ilta-Sanomat muuten vihjasi, että Iltalehden tiedot ovat vääriä.

Havainto toimittajan elämästä, osa 5: Tuskin on montakaan sellaista nettiuutista, jonka jälkeisissä yleisökommenteissa ei arvosteltaisi toimittajia. Toimittaja on syypää asiaan kuin asiaan.