SAK vaatii tänään kaikkia palkkatietoja julksiksi, kertoo Yle.

“SAK:n mukaan julkiset palkkatiedot edistäisivät palkkatasa-arvoa. Palkkatietojen pimitys aiheuttaa järjestön mukaan mielikuvan, että palkat maksetaan pärstäkertoimen mukaan.”

Mutta niinhän ne maksetaan. Ei minullekaan makseta taulukkopalkkaa, vaan palkkaa, jonka työnantaja haluaa maksaa juuri minulle. Parempi- ja huonompipalkkaisia talosta löytyy varmasti.

Kiilablogi on tehnyt kyselyn kesätyön ha(l)usta media-alalla. Kommentit hakijoilta kertovat, että kesätyön hakeminen on suuri tuskan aihe, kun mitään ei ensi hädässä tahdo löytyä, ja toisaalta työnantajat hyppyyttävät hakijoita mennen tullen.

Minun on vaikea antaa neuvoja kenellekään, koska en teknisesti ottaen ole koskaan ollut kesätöissä (vaikka olenkin ollut kesäisin töissä). Yritän silti listata joitakin työllistymisvinkkejä.

Itse käytin seuraavia tapoja hankkiakseni työpaikan, joka sittemmin muuttui kuin itsestään vakinaiseksi:

• Olin liikkeellä nousukaudella. Se on valitettavasti tosiasia, johon tällä hetkellä töitä hakevat eivät voi vaikuttaa.
• Olin aktiivinen free. Mietin juttuni tarkkaan ja sain lähes kaiken myytyä, mitä tarjosin. Free-työn kautta sain pidennettyä ansioluetteloani ja toisaalta hankin suhteita. Muutama nimekäs asiakas tekee hyvää työnhaussa seuraaviin paikkoihin. Nimekkäitä asiakkaita taas saa, kun miettii hyvin tarkkaan, miten myydä juttunsa juuri siihen nimenomaiseen lehteen.
• Tein aktiivisesti töitä pienlehdissä, millä voi kerätä jonkinlaisia tienestejä ja pitää omaa ammattitaitoaan yllä. Pienlehtien ei tarvitse tarkoittaa läpeensä kaupallisia tiedotuslehtiä, vaan myös journalistisesti hyvätasoisia harraste- tai paikallislehtiä.
• Pidin blogia. On yllättävää, kuinka sen kautta voi kertyä suhteita, joita voisi kai vieläkin käyttää hyväkseen, jos olisin työpaikan tarpeessa.
• Menin työharjoitteluun surkealla palkalla. Siitä aukeni kuitenkin hyvä työpaikka mainiolla palkalla.

Tunnen ihmisen, joka pyydettiin kesätöihin sen jälkeen, kun hän oli ensin avustanut nykyistä työnantajaansa free-toimittajana. Kesätyöstä irtosi määräaikainen työsuhde, joka muuttui myöhemmin vakituiseksi.

Työnantajat eivät halua töihin ketä tahansa. He haluavat ihmisiä, joita uskovat ehdottomasti tarvitsevansa. Töihin pääsee, kun pystyy vastaamaan mielikuviin. On aivan eri asia olla hyvä kuin näyttää hyvältä. Missään ei ole sellaista pörssiä, jossa journalisteja verrattaisiin toisiinsa. Niinpä aktiivisuus monella saralla luo mielikuvan pätevästä journalistista, vaikka työnantajalla ei ole mitään keinoja vertailla yksittäistä työnhakijaa kaikkiin niihin muihin, jotka eivät ole vielä päässeet näyttämään kykyjään.

Tiedän, että työnhaku on vaikeaa ja osittain kyse on silkasta tuurista. Kehottaisin kesätyöahdistuksesta kärsiviä käyttämään energiaa työllistymiseen talviaikana. Kuka kesätöitä tarvitsee, jos pystyy hankkimaan alan töitä ympäri vuoden?

Kesällä perustamani Facebook-ryhmä Hitaan journalismin puolesta on alkanut kasvaa uskomattoman ällistyttävällä tavalla. Itse asiassa (Susan?) ruususen unta nukkunut ryhmä on saanut parin viime viikon aikana aivan yllättäen 1 000 uutta jäsentä.

Nopeus yllätti hitaan. Kasvun kehitys on jäänyt minulta ylläpitäjänä huomaamatta. Toisin sanoen en osaa tarkalleen sanoa, mikä oli se päivä, kun padot avautuivat, ja koko Facebook-maailma halusi tulla kannattamaan hidasta journalismia. Sen tiedän ainakin, että pelkästään viimeisen vuorokauden aikana ryhmään on tullut noin 400 uutta jäsentä.

Olen innokkuudesta vilpittömän iloinen. Ryhmän sivulla käydään mielenkiintoista keskustelua aiheesta. Ota sinäkin osaa!

Arvo Tuominen kysyy muuten ryhmän seinällä:

“Liityin tähän hieman hitaasti eli vasta nyt ja ihmettelen, miten journalismi voi olla niin hätäistä, kun kaikki näyttävät kuuluvan tähän hitaan journalismin ryhmään?”

Sanos se.

Havainto toimittajan elämästä, osa 6: Toimittajan työssä toteutuu yleensä joku näistä tilanteista: 1) Et tiedä, mitä et tiedä; 2) tiedät, mitä et tiedä; 3) tiedät, mutta et ole varma; 4) tunnet itsesi vakuuttuneeksi, että tiedät. Kun käytännön tilanteissa pitää tehdä julkaisupäätöksiä, joutuu usein arpomaan kolmos- ja nelosvaihtoehtojen välillä.

Tämä tuli mieleeni, kun luin Iltalehdestä Espoon joukkomurhasta yksityiskohtia, jotka olivat huhuina tiedossa jo torstaina, mutta joille ei vielä silloin löydetty riittävää vahvistusta.

Päivitys: Ilta-Sanomat muuten vihjasi, että Iltalehden tiedot ovat vääriä.

Helsingin Sanomat on käynyt haastattelemassa Turun Sanomien uutta vastaavaa päätoimittajaa Kari Vainiota. Asiallisen haastattelun sekaan on saatu erittäin hupaisa pätkä:

“Aamulehden mainitseminen tuntuu kuitenkin hiukan kiristävän Vainion äänihuulia, sillä valtakunnanjulkisuudessa Turun Sanomat on viime vuosina jäänyt pahasti tamperelaisten varjoon. Lukijamäärissäkin Aamulehti on karannut Turun Sanomilta, jonka levikki on vajaat 112 000 kappaletta.

‘Välillä on tuntunut epäreilulta, kun Aamulehteä on ylistetty niin edistykselliseksi lehdeksi. On tullut mieleen, että eivätkö ne lue meidän lehteä.’

‘Pitäähän lehteä uudistaa, mutta kyllä minä uskon tiettyyn turunsanomalaisuuteen – että kerrotaan uutiset ja uutisten taustat, mutta vältetään pinnallisuutta.’

Vainio myöntää, että Turun Sanomista voi joskus saada vähän tylsän kuvan, mutta se johtuu hänen mielestään ainakin osin ulkoasusta, jota uusi päätoimittaja haluaa uudistaa.”

Sehän on iloinen uutinen, että Turun Sanomissa on vihdoinkin tajuttu, että lehti näyttää lähinnä vuoden 1994 toisinnolta. Sinänsä pätevät jutut hukkuvat ihan järkyttävän rumaan ulkoasuun ja täysin epäloogiseen taittoon. Miten 2000-luvun lehdessä kotimaan uutiset voivat olla sekä lehden alkupäässä että mainosten tilkkeenä takasivulla?

Suomen Kuvalehden toimittaja Jari Lindholm kommentoi blogissaan myös omalta osaltaan Aamulehteä:

“Vainion ei pitäisi kuitenkaan liikaa harmitella, että Aamulehteä kehutaan. Aamulehdellä voi olla hyvä nousukiito, ja lehdessä on erinomaisia reporttereita, mutta editointi on köykäistä, ulkoasu kammottava ja arvobarometriperustainen juttuideointi käsittämätöntä. Lisäksi lehden verkkotoimitus on ilmeisen pahasti koukussa hassuheinään, ainakin otsikoista päätellen (”Järkyttävä uskonnollinen rituaali: Pikkuvauvoja heitellään alas moskeijan katolta – Katso video!”)

Aamulehdellä on kuitenkin teräväsanainen päätoimittaja, joka kirjoittaa hauskasti eikä kaihda julkisuutta. Ehkä Vainio voisi ottaa Apusesta mallia.

Voinen ottaa editointiin kantaa, koska juttuni ovat Aamulehdessä editoinnin kohde, enkä itse juurikaan editoi. Kirjoitin takavuosina freelancerina Suomen Kuvalehteen muutaman jutun ja olen tehnyt paljon töitä pienlehdissä. Missään muualla minun juttujani ei ole editoitu yhtä taitavasti ja nuorta kirjoittajaa kasvattavasti kuin Aamulehdessä, vaikka minulla ei sinänsä ole SK:n editointityylistäkään valittamista.

Arvobarometrilla Lindholm viittaa RISC-tutkimukseen, jota tosiaan luetaan Aamulehdessä, kuten monessa muussakin lehdessä. En osaa sanoa koko lehden kattavasti, miten paljon se vaikuttaa ideointiin. Omien juttujeni aiheet keksin usein itse tai yhteistyössä kollegan tai lähimmän esimiehen kanssa. Useimmiten aiheet tulevat elävästä elämästä, joskus vaikkapa jostain Radiouutisten pikkusähkeestä, joka jää pyörimään mieleen ja herättää ajatuksia.

Havainto toimittajan elämästä, osa 2: Jos haluamansa haastateltavan saa kiinni yhdellä puhelinsoitolla ja hän antaa kaikki tarvittavat tiedot hyvin ystävällisesti höystettynä herkullisilla sitaateilla, alkaa toimittaja epäillä, että asiassa on koira haudattuna. Ei tämä voi olla näin helppoa.

Hiljattain perustamani hitaan journalismin puolesta -ryhmä on saanut vakavan kilpailijan. Kari Haakana perusti tiistaina Facebookiin ryhmän nopean journalismin puolesta.

Ryhmän perustelut kuuluvat:

“Toimittajakunnassa on viime vuosina yleistynyt käsitys, jonka mukaan jutuista tulee parempia hauduttamalla. Koneen ääressä istutaan päivä- tai jopa viikkokausia ‘kehittämässä jutun kaarta’, ‘terävöittämässä dramaturgiaa’ ja muuta täydennyskursseilla opittua scheissea.

Nopeita juttuja halveerataan. Yleisön odotetaan haluavan monimutkaisia rakenteita, vähintään seitsensivuisia maratonjuttuja ja syvällistä kerrontaa. Joskus näin onkin, mutta lähtökohtaisesti journalismi on nopeaa ja lyhyttä, uutismaista hommaa. Jos pidempi muoto kiinnostaa, niin olisi ehkä parempi kokeilla kuitenkin sitä romaanin kirjoittamista eikä hyvää journalismia haluavan yleisön rasittamista loputtomalla koukeroinnilla.

Tässä ryhmässä tekijät ja lukijat symppaavat nopeaa journalismia. Keskeisiä ajatuksia ovat:

• Nyt ********* se juttu valmiiksi!
• Joskus ne viisi lisäminuuttia vaan ovat liikaa.
• Tärkeintä ei ole toimittajan itseilmaisu vaan juttu. Juttu! Kässäätkö?
• Joo, mutta kato Ilkka Malmberg on vähän eri juttu. Ja sä et ole Ilkka Malmberg.”

Mitäpä tähän voisi enää lisätä kuin että en halunnut ryhtyä kirjailijaksi. Se tarkoittaa yksinäistä puurtamista jopa vuoden verran jonkin teoksen eteen, jonka kriitikot kumminkin lyttäävät saman tien.

Toimittajan hommissa näkee sentään ihmisiä – jos ei muulloin niin gallup-keikoilla!

Nopeaa ja hidasta journalismia kannattavien jäsenet ovat osittain samoja. En malta olla sanomatta, että KOITTAKAA NYT PÄÄTTÄÄ. Tämä alkaa hiljalleen muistuttaa keskustelua sanomalehden aamupalaverissa. Ensin kaikki ovat yhtä mieltä, sitten kaikki ovat toista mieltä, kunnes kaikki ovat sitä mieltä, mitä pomo on.

P.S. Yhden kirosanan sensuroin.

Perustin Facebookiin ryhmän “Hitaan journalismin puolesta” näillä sanoilla:

“Journalismista on tullut muutamassa vuodessa pikavoittojen keräämistä. Uutiskilpailu erityisesti netissä on mennyt absurdiksi. Lukijaa yritetään houkutella loputtomalla viihteellä, otsikkomanipuloinnilla ja kikkailulla, joka ei printtipuolella tulisi kuuloonkaan.

Syvälliset tarinat ovat unohtuneet. Median kuluttajan odotetaan tarvitsevan tuoreet tiedot viiden minuutin välein. Vaikka joskus niin onkin, useimmiten pidempi harkinta tuottaisi parempia juttuja.

Median kuluttajien arvellaan myös olevan loputtoman laiskoja. Ikään kuin he eivät jaksaisi lukea kahta riviä pidemmälle. Ikään kuin he olisivat kiinnostuneita aina vain niistä ajankohtaisista aiheista, joista koko sopulilauma raportoi. Ikään kuin yleisö haluaisi hylätä toimittajat ja tuottaa kaiken tiedon itse netissä interaktiivisesti.

Tässä ryhmässä tekijät ja lukijat symppaavat hidasta journalismia. Keskeisiä ajatuksia ovat:

• Hyvä tarina ei vanhene koskaan ja on aina ajankohtainen.
• Joskus viisi lisäminuuttiakin voivat riittää harkinta-ajaksi, jolla vältetään mittavat virheet.
• Tärkeintä ei ole se, kuka kertoo tiedon nopeimmin, vaan se, kuka kertoo tiedon helpoimmin ymmärrettävässä muodossa.
• Laatujournalismi on pääasiassa tahto- eikä rahakysymys.
• Fiksu media ei aliarvioi tiedon vastaanottajaa.”

Kahdessa viikossa ryhmä on kerännyt yli 150 jäsentä. Haluan toivottaa sinutkin tervetulleeksi, blogini lukija!

Syövät ja aivokasvaimet ovat olleet viime aikoina kovasti esillä julkisuudessa. Ensin sittemmin kadonneen SIG-yhtyeen solistin Matti Inkisen päästä löytyi aivokasvain. Nyt tänä viikonloppuna iltapäivälehdet ovat herkutelleet jälleen kasvaindraamalla: Miss Suomen veli sairastaa imusolmukesyöpää.

Me olemme työskennelleet valokuvaaja Jukka Ritolan kanssa saman aiheen parissa, mutta vähän eri näkökulmasta. Seurasimme viime syksystä tähän kevääseen kahta pääkaupunkiseudulla asuvaa naista, Mari Rantasta ja Katri Lammia, joilla molemmilla on aivokasvain. Halusimme kertoa syvällisesti, miltä sairauden kanssa eläminen tuntuu.

Lopputulos julkaistiin tänään Aamulehden Asiat-liitteessä neljän aukeaman reportaasina. Jutun ja siihen liittyvän kolumnin pääsee lukemaan myös verkossa. Mielenkiintoista Rantasen ja Lammin tapauksessa oli, että heidän elämänsä ei ollut pelkästään synkistelyä sairaudesta huolimatta. Mukaan mahtui myös paljon iloa ja jopa ripaus mustaa huumoria.

Pääasia, että näistä asioista puhutaan. Moni aivokasvaimesta kärsivä harmitteli minulle juttua tehdessä, että aihe on iso tabu. Miksi?

***

Tässä yhteydessä haluan kiittää seuraavia henkilöitä:

Aivokasvainfoorumin ylläpito ja käytäjät
Ambiuksen väki
Eve Backas
Heikki Joensuu
Erkki Lammi
Katri Lammi
Pirkko Lammi
Janne Nurminen
Simo Pelanteri, THL
Markku Rantanen
Merine Rantanen
Mia Rantasalo
Johanna Sipovaara ja Töölön sairaalan väki

Sampsa Oinaala valitti Journalisti-lehdessä 5/2009, että editorit sotkevat hänen juttunsa. Kolumni osoitti, ettei Oinaala ole täysin ymmärtänyt, mistä editoinnissa on kyse.

Editointia tarvitaan, koska liian moni meistä ammattitoimittajista kirjoittaa liian usein huonoja juttuja.

Suomen lehdissä on karkeasti kolmenlaisia toimittajia. On maestroja, joilla on samat maneerit kuin 15 vuotta sitten, mutta jotka tuottavat parhaimmillaan klassikoita.

Sitten on meitä keskitason toimittajia, jotka onnistumme ehkä joka toisessa tai kolmannessa jutussa. Onnistuminen edellyttää meiltä hieman onnea, pinnistelyä ja horjumatonta keskittymistä vähän kuin MM-kulta Aino-Kaisa Saariselta.

Valitettavasti alallamme on myös toimittajia, joilla ei ole käsitystä toimivan lehtijutun rakenteesta eikä julkaisuympäristöistä, joihin he kirjoittavat. Näiden toimittajien tekstejä on pakko editoida eniten – ihan lukijoiden vuoksi.

Jos editori lisää lehtijuttuun asiavirheitä, on se merkki siitä, ettei editori itse ole keskittynyt työhönsä. Aino-Kaisa Saarisenkin menestys edellyttää valmentajilta paneutumista. Vaikka Saarisella tulisi joskus vähän kinaa valmentajan kanssa, tuskin hän ajattelee, että tämä on ihan turha jätkä.

Sanomalehdissä editorit parhaimmillaan tukevat kirjoittajaa, auttavat hiomaan hyvästä aihiosta timanttia ja ennen kaikkea jakavat ammattitaitoaan ilmaiseksi eteenpäin. Nuoren toimittajan ei kannata sitä väheksyä.

Lehtijuttu on vähän kuin ajaisi Sitikalla hiekkatietä. Jos matkan ajaa liian varovasti tai risteyksissä eksyen, lukijat takapenkillä joko nukahtavat tai ärsyyntyvät. Sitikalla voi myös ajaa kaasu pohjassa ensimmäisestä mutkasta ulos.

Hyvä editori on kuin ystävällinen kartanlukija, joka auttaa ajamaan matkan niin pehmeästi ja miellyttävästi, että takapenkin lukijat muistelevat vielä myöhemminkin, kuinka mukavaa kyyti oli.

Aivan lopuksi haluan kiittää kaikkia omia tekstejäni vuosien varrella editoineita. Olette tehneet minusta, nuoresta toimittajasta, paremman ammattilaisen.

Teksti on julkaistu Journalisti-lehden numeron 6/2009 debatti-palstalla.