Perustin Facebookiin ryhmän “Hitaan journalismin puolesta” näillä sanoilla:

“Journalismista on tullut muutamassa vuodessa pikavoittojen keräämistä. Uutiskilpailu erityisesti netissä on mennyt absurdiksi. Lukijaa yritetään houkutella loputtomalla viihteellä, otsikkomanipuloinnilla ja kikkailulla, joka ei printtipuolella tulisi kuuloonkaan.

Syvälliset tarinat ovat unohtuneet. Median kuluttajan odotetaan tarvitsevan tuoreet tiedot viiden minuutin välein. Vaikka joskus niin onkin, useimmiten pidempi harkinta tuottaisi parempia juttuja.

Median kuluttajien arvellaan myös olevan loputtoman laiskoja. Ikään kuin he eivät jaksaisi lukea kahta riviä pidemmälle. Ikään kuin he olisivat kiinnostuneita aina vain niistä ajankohtaisista aiheista, joista koko sopulilauma raportoi. Ikään kuin yleisö haluaisi hylätä toimittajat ja tuottaa kaiken tiedon itse netissä interaktiivisesti.

Tässä ryhmässä tekijät ja lukijat symppaavat hidasta journalismia. Keskeisiä ajatuksia ovat:

• Hyvä tarina ei vanhene koskaan ja on aina ajankohtainen.
• Joskus viisi lisäminuuttiakin voivat riittää harkinta-ajaksi, jolla vältetään mittavat virheet.
• Tärkeintä ei ole se, kuka kertoo tiedon nopeimmin, vaan se, kuka kertoo tiedon helpoimmin ymmärrettävässä muodossa.
• Laatujournalismi on pääasiassa tahto- eikä rahakysymys.
• Fiksu media ei aliarvioi tiedon vastaanottajaa.”

Kahdessa viikossa ryhmä on kerännyt yli 150 jäsentä. Haluan toivottaa sinutkin tervetulleeksi, blogini lukija!

Syövät ja aivokasvaimet ovat olleet viime aikoina kovasti esillä julkisuudessa. Ensin sittemmin kadonneen SIG-yhtyeen solistin Matti Inkisen päästä löytyi aivokasvain. Nyt tänä viikonloppuna iltapäivälehdet ovat herkutelleet jälleen kasvaindraamalla: Miss Suomen veli sairastaa imusolmukesyöpää.

Me olemme työskennelleet valokuvaaja Jukka Ritolan kanssa saman aiheen parissa, mutta vähän eri näkökulmasta. Seurasimme viime syksystä tähän kevääseen kahta pääkaupunkiseudulla asuvaa naista, Mari Rantasta ja Katri Lammia, joilla molemmilla on aivokasvain. Halusimme kertoa syvällisesti, miltä sairauden kanssa eläminen tuntuu.

Lopputulos julkaistiin tänään Aamulehden Asiat-liitteessä neljän aukeaman reportaasina. Jutun ja siihen liittyvän kolumnin pääsee lukemaan myös verkossa. Mielenkiintoista Rantasen ja Lammin tapauksessa oli, että heidän elämänsä ei ollut pelkästään synkistelyä sairaudesta huolimatta. Mukaan mahtui myös paljon iloa ja jopa ripaus mustaa huumoria.

Pääasia, että näistä asioista puhutaan. Moni aivokasvaimesta kärsivä harmitteli minulle juttua tehdessä, että aihe on iso tabu. Miksi?

***

Tässä yhteydessä haluan kiittää seuraavia henkilöitä:

Aivokasvainfoorumin ylläpito ja käytäjät
Ambiuksen väki
Eve Backas
Heikki Joensuu
Erkki Lammi
Katri Lammi
Pirkko Lammi
Janne Nurminen
Simo Pelanteri, THL
Markku Rantanen
Merine Rantanen
Mia Rantasalo
Johanna Sipovaara ja Töölön sairaalan väki

Sampsa Oinaala valitti Journalisti-lehdessä 5/2009, että editorit sotkevat hänen juttunsa. Kolumni osoitti, ettei Oinaala ole täysin ymmärtänyt, mistä editoinnissa on kyse.

Editointia tarvitaan, koska liian moni meistä ammattitoimittajista kirjoittaa liian usein huonoja juttuja.

Suomen lehdissä on karkeasti kolmenlaisia toimittajia. On maestroja, joilla on samat maneerit kuin 15 vuotta sitten, mutta jotka tuottavat parhaimmillaan klassikoita.

Sitten on meitä keskitason toimittajia, jotka onnistumme ehkä joka toisessa tai kolmannessa jutussa. Onnistuminen edellyttää meiltä hieman onnea, pinnistelyä ja horjumatonta keskittymistä vähän kuin MM-kulta Aino-Kaisa Saariselta.

Valitettavasti alallamme on myös toimittajia, joilla ei ole käsitystä toimivan lehtijutun rakenteesta eikä julkaisuympäristöistä, joihin he kirjoittavat. Näiden toimittajien tekstejä on pakko editoida eniten – ihan lukijoiden vuoksi.

Jos editori lisää lehtijuttuun asiavirheitä, on se merkki siitä, ettei editori itse ole keskittynyt työhönsä. Aino-Kaisa Saarisenkin menestys edellyttää valmentajilta paneutumista. Vaikka Saarisella tulisi joskus vähän kinaa valmentajan kanssa, tuskin hän ajattelee, että tämä on ihan turha jätkä.

Sanomalehdissä editorit parhaimmillaan tukevat kirjoittajaa, auttavat hiomaan hyvästä aihiosta timanttia ja ennen kaikkea jakavat ammattitaitoaan ilmaiseksi eteenpäin. Nuoren toimittajan ei kannata sitä väheksyä.

Lehtijuttu on vähän kuin ajaisi Sitikalla hiekkatietä. Jos matkan ajaa liian varovasti tai risteyksissä eksyen, lukijat takapenkillä joko nukahtavat tai ärsyyntyvät. Sitikalla voi myös ajaa kaasu pohjassa ensimmäisestä mutkasta ulos.

Hyvä editori on kuin ystävällinen kartanlukija, joka auttaa ajamaan matkan niin pehmeästi ja miellyttävästi, että takapenkin lukijat muistelevat vielä myöhemminkin, kuinka mukavaa kyyti oli.

Aivan lopuksi haluan kiittää kaikkia omia tekstejäni vuosien varrella editoineita. Olette tehneet minusta, nuoresta toimittajasta, paremman ammattilaisen.

Teksti on julkaistu Journalisti-lehden numeron 6/2009 debatti-palstalla.

Tein perjantaina englanninkielistä puhelinhaastattelua. Kesken haastattelun nauhurista loppuivat yllättäen paristot. Mitä noheva toimittaja tekee tällaisessa tilanteessa? Vaihtaa tietenkin sujuvasti yhdellä kädellä varaparistoja nauhuriin, kuuntelee toisella korvalla, mitä haastateltava puhuu puhelimessa ja kirjoittaa jäljelle jääneellä kädellä muistiinpanoja lehtiöön.

Tai sitten se meni niin, että koko touhu oli yhtä sähellystä, mutta varaparistojen ansiosta haastattelu ei muuttunut täysin katastrofiksi.

Onneksi lukijat eivät lehteä lukiessaan tiedä, millaisissa tilanteissa sitä on toimitettu.

Havaintovihko jää tänään noin 2,5 kuukautta kestävälle tauolle. Aion vetää henkeä ja pitää vapaata bloggaamisesta loppuvuoden. Palaan taas ensi vuoden puolella hämmästelemään maailman menoa.

Blogin tekstit ovat tauonkin aikana kommentoitavissa ja blogi pysyy auki, vaikka uusia kirjoituksia ei ilmestykään.

Tauon aikana voit lukea satunnaisesti ilmestyviä kolumnejani Aamulehden Asiat ja Ihmiset -liitteistä.

Mukavaa loppuvuotta blogini lukijoille. Nähdään!

Aamulla bussissa mietin, mikä voisi olla kova hyvä uutinen. Kovat uutiset kun ovat viime aikoina tuntuneet olevan erittäin ikäviä. Kauhajoella on ammuttu, talouskriisi pahenee tai insuliinisurmista syytetyn naisen oikeudenkäynti etenee.

Kello 12 sain vastauksen pohdintaani. Kaikkien päivälehtien etusivut menivät uusiksi. Oman työpaikkani, Aamulehden sunnuntaitoimituksen julkaiseman Asiat-liitteen kansi meni uusiksi. Yht’äkkiä lehteen piti kovalla kiireellä haalia juttuja äkillisestä uutisaiheesta.

Martti Ahtisaari on saanut Nobelin rauhanpalkinnon. Vihdoin!

Se on kova hyvä uutinen. Lämpimät onnitteluni presidentti Martti Ahtisaarelle.

Tervetuloa katsomaan luontokuvanäyttelyäni Jyväskylän Lyseon lukiolle!

Ennen myrskyä ja muita tuokiokuvia

Esittelen Jyväskylän Lyseon lukion 150-vuotisjuhlien yhteydessä luontokuviani vuosien varrelta Suomesta, Ruotsista ja Norjasta. Mukana on lähinnä maisema-, nisäkäs- ja lintukuvia. Niitä kaikkia yhdistää yksi piirre: kuvat on taltioitu intohimosta luontoon.

Näyttelypaikka: Jyväskylän Lyseon lukion ruokasali.
Aika: 22.9.-31.10.2008.
Yhteystiedot: Jyväskylän Lyseon lukio, Yliopistonkatu 13, Jyväskylä.
Näyttely avoinna: ma-pe klo 8-18.

Olin viime viikolla tiistaista torstaihin Kauhajoella seuraamassa murheellisen kouluampumisen seurauksia. Kirjoitin Kauhajoelta nettiuutisia sekä reportaasin Aamulehden Asiat-liitteeseen.

Olen ollut sen jälkeen vihainen itselleni siitä, etten riittävän huolellisesti seurannut Jokelan jälkeen viranomaisten ja yhteiskunnan toimintaa kouluampumisten estämisessä. Unohdin perustehtävän, joka minulla on toimittajana.

Saman virheen näytti tehneen muukin media. Kauhajoen traagisten tapahtumien jälkeen kaikille tuli jotenkin ihmeellisenä yllätyksenä, ettei aselaki ole vuodessa mihinkään muuttunut ja että nuorten mielenterveuspalvelut eivät asiakkaiden arkikokemuksen mukaan ole yhtään paremmalla tolalla kuin Jokelan aikaankaan.

Arvoisat kollegani. Jos me emme kirjoita nuorten miesten pahoinvoinnista, kukaan muukaan ei sitä tee.

Arvoisat kollegani. Me emme saa unohtaa Jokelaa tai Kauhajokea. Me emme saa siivota kouluampumisia pois uutisista sen vuoksi, että aiheet ovat surullisia, yleisö on niihin jo kyllästynyt ja Big Brotherista saa tehtyä uutisia helpommin.

On ilahduttavaa huomata, että Helsingin Sanomien toimituspäällikkö Antero Mukka on kanssani samaa mieltä. Mukka kirjoitti maanantain Helsingin Sanomissa:

“Median tehtävänä oli valvoa, että Jokelan opit näkyisivät, kun poliitikot jakavat budjettirahaa ja säätävät lakeja. Nyt meillä toimittajilla on yksitoista vakavaa syytä hoitaa urakkamme tällä kertaa loppuun asti.

Tragedian syitä ja seurauksia pitää vatvoa senkin jälkeen, kun moni haluaisi unohtaa kaiken.”

Meidän toimittajien ja koko yhteiskunnan on pidettävä huoli siitä, ettei enää tule yhtään kouluampumista.

Lupasin Olli Sulopuistolle, että kirjoitan blogiini, miten syntyi reportaasi judoka Nina Koivumäen valmentautumisesta Pekingiin. Lunastan nyt lupaukseni.

Lue lisää »

Viime tammikuussa pääsin käsiksi projektiin, josta muodostui yksi urani kohokohdista. Pidän siitä, että saan paneutua asioihin kunnolla, ja nyt siihen oli oiva tilaisuus.

Seurasimme valokuvaaja Jukka Ritolan kanssa olympiajudoka Nina Koivumäen elämää puolen vuoden ajan. Kerrankin oli riittävästi aikaa kerätä aineistoa, jota kertyikin lopulta tuhansien kuvien ja lukuisten muistilehtiöiden verran.

Lopputulos on nähtävissä Aamulehden tämän sunnuntain Asiat-liitteessä verkossa ja paperilla.