Tein Aamulehteen 28.3. jutun uudesta design-huume MDPV:stä ja sen taustoista. Siitä, kuinka huumetta on luvattoman helppo tilata internetistä halpaan hintaan. Muutaman kympin ostosta saa ainetta lukuisiksi käyttökerroiksi.

Jutussani eräs entinen huumekauppias kertoi, millaista elämä näissä piireissä on. Toisaalta hän ja haastattelemani asiantuntijat lääkäristä poliisiin olivat huolissaan siitä, millaisia terveysriskejä design-huumeisiin liittyy. Yliannostuksen riski on erittäin suuri ja aine ei välttämättä ole kovin puhdasta.

Jutusta kanneltiin Julkisen sanan neuvostoon. Neuvosto julkisti vapauttavan päätöksen tänään.

“Julkisen sanan neuvoston vapauttava päätös totuudenmukaista tiedonvälitystä koskevassa asiassa. Lehdellä oli oikeus kertoa yhteiskunnallisesta epäkohdasta eli netin kautta tilattavista lääkkeistä, joita käytetään huumeina.

Kantelu 30.3.2010

Kantelijan mukaan Aamulehdessä 28.3.2010 julkaistu kirjoitus on ristiriidassa ammattietiikan kanssa.
Etusivulla on iso otsikko, jossa kerrotaan, että amfetamiinin korviketta saa halvalla internetistä. Artikkelissa kerrotaan myös, mistä sitä saa (brittiläisestä verkkokaupasta) ja mihin hintaan (15 euroa per gramma). Näiden tietojen lisäksi kerrotaan, että tämä 15 euron annos riittää lukuisiksi käyttökerroiksi. Kantelijan mielestä jutussa annetaan selvät ohjeet siitä, miten, mistä ja mihin hintaan saa hankittua päihdyttävää ainetta.

Aamulehden vastaus 29.4.2010

Päätoimittaja Matti Apunen vastaa, että Aamulehden jutussa kerrotaan uudesta, internetin kautta levitettävästä huumeesta (MDPV). Jutun tarkoitus on kiinnittää huomiota yleiseen epäkohtaan ja uhkaan. Internetin kautta levitettävät huumeet ovat vaarallinen ilmiö, joka internetin luonteen ja levinneisyyden vuoksi tuo design-huumeet käytännössä kaikkien ulottuville. Google-haku ‘MDPV’ tuo näkyviin 154 000 aihetta koskevaa artikkelia. Myös viranomaiset pitävät erittäin mittavana uhkaa, jonka huumeiden levittäminen internetin kautta aiheuttaa.

Lehtijuttua aiheesta on Apusen mukaan mahdotonta kirjoittaa kertomatta huumeen nimeä tai sen hintaa katukaupassa. Tarkkaa ostopaikkaa jutussa ei mainita. ‘Eräs brittiläinen verkkokauppa’ ei johda lukijaa mihinkään täsmälliseen osoitteeseen eikä anna hänelle vihjeitä sen sijainnista.

Yksittäisen ihmisen ratkaisuihin huumeen nimen tai hinnan kertominen ei vaikuta. Sen sijaan juttu voi toimia varoituksena ja informaationa vanhemmille, kasvattajille ja kanssaihmisille. Jutussa ei Apusen mukaan ihannoida huumeiden välitystä tai käyttöä tai niihin liittyvää elämäntapaa.

Ratkaisu

Journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu (JO 1). Journalistin on pyrittävä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen (JO 8).

Aamulehti kertoo jutussaan ‘Amfetamiinin korviketta saa halvalla internetistää’ kuinka uutta huumetta voi tilata helposti netin kautta. Lisäksi aine luokitellaan lääkkeeksi, jolloin sen maahantuonnista voi selvitä pienillä tuomioilla. Jutussa haastatellun virkamiehen mukaan hallitus vasta kaavailee lakimuutosta.

Yhteiskunnallisten epäkohtien paljastaminen lienee tiedotusvälineiden tehtävistä perinteisimpiä. Se on yksi keino nostaa ongelmat yleiseen tietoisuuteen, yhteiskunnalliseen keskusteluun ja sitä kautta myös päättäjien tietoon ja korjattaviksi. Aamulehti toimii jutussaan juuri näin. Lehti kertoo uudesta huumeesta ja sen hankintakeinoista yleisellä tasolla olennaiset seikat syyllistymättä kuitenkaan lääkehuumeen markkinointiin. Päinvastainen toiminta eli vaikeneminen yhteiskunnallisesti merkittävästä epäkohdasta saattaisi pahentaa itse ongelmaa ja lykätä sen ratkaisun kauas tulevaisuuteen.

Julkisen sanan neuvosto katsoo, että Aamulehti ei ole on rikkonut hyvää journalistista tapaa.

Ratkaisun teki:
Puheenjohtaja Risto Uimonen.”

Minä en osaa kirjoittaa. Joka kerta, kun katson itseäni peilistä ja ajattelen työtäni, mieleen hiipii väistämätön totuus.

Minä en vielä osaa. Älkää silti ymmärtäkö väärin. Suhtaudun tilanteeseen hyvin myönteisesti.

Koen olevani kuin Jypin puolustajalupaus Sami Vatanen. Välillä Vatanen onnistuu pujottelemaan koko hyökkäysalueen läpi maalin ympäri tyhjälle takatolpalle. Toisinaan hän taas tekee virheitä, jotka lasketaan nuoruuden kokemattomuuden piikkiin.

Vähän kuin Vatanen, minäkin olen matkani alussa. Minulla on mahdollisuuksia vaikka mihin, mutta kehityn erinomaiseksi kirjoittajaksi vasta vuosien kuluessa. Se on äärimmäisen kutkuttava ajatus.

***

Uskon, että hyvän kirjoittajan tärkein työväline on sydän. Toimittajan pitää elää mukana ihmisten tuskassa mutta ei haaskalintuna eikä osapuolena. Hänen pitää iloita onnistumisista kuin ystävä iloitsee toisen menestyksestä. Hänen pitää olla joskus tiukka kuin myymälävarasta kuulusteleva poliisi. Kaikkeen tähän kirjoittaja tarvitsee paljon tunneälyä ja pelisilmää. Motivaatio tehdä ja kehittyä tulee sydämestä.

Jokaisella hyvällä tekstillä on sielu. Todella hyvän materiaalin voi pilata väärällä kirjoittamisella, jos tekstiin ei osaa rakentaa sielua. Vastaavasti keskinkertaisen aineistonkin hyvä kirjoittaja voi saada elämään.

***

Kaikki lähtee ajattelusta kentällä. Luotan siihen, että se, mikä herättää minussa tunteita, on kiinnostavaa myös lukijoiden silmissä. Tarinallisissa perusuutisissa mietin jo aineistoa kerätessäni, mistä jutun voisi aloittaa. Usein tapailen mielessäni avauslausetta, koska se on minulle koko tekstin tärkein. Toiseksi tärkein on viimeinen lause.

Kun saan avauslauseesta hyvän, muu kirjoittaminen alkaa sujua rennosti. Ilman hyvää avausta stressaannun.

Jos olen tekemässä pidempää reportaasia esimerkiksi lehtemme sunnuntaisivuille, mietin etukäteen, millaisista elementeistä kutkuttava tarina voisi syntyä.

Hyvä esimerkki on vaikkapa reportaasi, jonka teimme valokuvaaja Jukka Ritolan kanssa Pekingin olympiakisoissa Suomea edustaneesta Nina Luukkaisesta. Seurasimme nyttemmin jo uransa lopettaneen judoka Luukkaisen valmistautumista olympiakisoihin 7-8 kuukauden ajan.

Aloitin taustahaastattelulla. Pyysin Luukkaisen kylään toimitukseen. Juttelimme kaikenlaisista asioista. Ihmissuhteista. Perheestä. Unelmista. Harjoittelusta. Valmentajasuhteesta.

Vielä tuolloin minulle ei tarjottu helmiä. Niiden aika oli myöhemmin.

Taustahaastattelua seurasi konkreettinen harjoittelun seuraaminen. Seisoskelimme Jukka Ritolan kanssa kuntosalilla ja katsoimme, kun Luukkainen nosteli painoja. Matkasin Luukkaisen mukana Poriin, jossa järjestettiin SM-kisat. Hengailin judokan mukana vähän kaikkialla.

En tehnyt paljoakaan haastatteluja sanan varsinaisessa merkityksessä. Se on minulle jotenkin vierasta, vaikka olen kyllä uutistoimituksessa oppinut tekemään myös pikahaastatteluita. Kun on paljon aikaa käytössä, mieluummin olen. Kysyn, kun asioita pulpahtaa mieleeni, mutta annan myös tapahtumien edetä omalla painollaan.

Ennakkosuunnitelma auttoi rakentamaan jutun peruspalasia. Niiden ulkopuolella tapahtui asioita, joita en pystynyt ennakoimaan. Ne olivat juuri niitä tarinallisia helmiä, kuten yksittäisiä sitaatteja. Luukkainen esimerkiksi kertoi, miten hän saattoi raivota valmentajalleen ennen kilpailusuoritusta. Valmentaja kertoi, miten tässä lajissa ei sormien pikkumurtumista mennä lääkäriin valittamaan, koska siellä saisi muuten ravata koko ajan.

Arvostan rehellistä ja aitoa puhetta. Olin iloinen jokaisesta sellaisesta tilanteesta.

***

Kun kirjoitan lyhyttä juttua, luon rakenteen päässäni. Se on minulle luontevaa. Luen vanhempaa tekstiä ja ajattelen vielä syntymätöntä tekstiä vähän kuin shakin pelaaja laskee tulevia siirtoja.

Pidemmissä jutuissa käytän yleensä miellekarttoja (mind maps) tai niin yksinkertaista asiaa kuin taulukkolaskentaa. Siihen on kätevää koota juonenpätkiä ja merkitä, mihin jaksoon ne kuuluvat. Pätkiä on helppo siirrellä edestakaisin.

En käytä pääsääntöisesti kuin aidosti tehokkaita sitaatteja. Huonot sitaatit pilaavat jutun.

Olen jo aineistoa hankkiessani miettinyt, mistä saisin pitkään juttuun dramaattisen käänteen. Joskus se pitää rakentaa tekstin keinoin. Silloin käytän maalailevaa kieltä, spekuloin, mikä ei ole paras mahdollinen ratkaisu. Onneksi käänne tulee usein itsestään. Luukkainen loukkaantui kesken harjoittelukauden, mikä uhkasi kaataa koko Peking-projektin. Se oli varsin dramaattinen tapahtuma myös omassa juttussani.

Juttu ilman käännettä toimii vain keskinkertaisesti. Käänteen pitää tulla ennen kuin lukijan mielenkiinto alkaa herpaantua. Kirjoittajan ote ei saisi myöskään herpaantua. Usein käy niin, että teksti hajoaa jossain keskikohdan jälkeen.

Kun kirjoitan, kirjoitan vain asioita, jotka ymmärrän. Vihaan konsulttipuhetta. Haluan kuulla oikeat syyt, en pyörittelyä.

Rehellisyydellä pääsee pitkälle: sillä, että on rehellinen itseään, haastateltavaa ja yleisöä kohtaan.

Nyt kun olen tämän kaiken kertonut, voin vakuuttaa teille, että kirjoittaminen on ihan mielettömän vaikeaa.

Teksti on julkaistu Suomen Lehdistön palstalla Näin kirjoitan numerossa 4/2010.

Suomenmaa-lehti kertoi 18. maaliskuuta, että Suomeen on suunnitteilla petopuhelin. Maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttila (kesk) selitti, että ihmisillä pitää olla puhelinlinja, johon voi soittaa, jos näkee suden tai karhun eikä uskalla lähteä ulos.

Ajatusta pitää laajentaa. Olin itse lapsi, joka pelkäsi pimeää. Tarvitsemme siis puhelimen mörköpelkoisille. Toiset pelkäävät hämähäkkejä. Yksi numero heillekin. Kolmannet pelkäävät ulkomaalaisia. Kyllä sellaisiakin pitää auttaa, jotka pelkäävät, että mustat vievät heidän naisensa.

Anttilan mielestä ei riitä, että susiasioissa voi soittaa poliisille. Niin. Poliisi ei voi auttaa, jos mielikuvitus on liian vilkas.

Kommentti on julkaistu Aamulehdessä 22.3.2010.

SAK vaatii tänään kaikkia palkkatietoja julksiksi, kertoo Yle.

“SAK:n mukaan julkiset palkkatiedot edistäisivät palkkatasa-arvoa. Palkkatietojen pimitys aiheuttaa järjestön mukaan mielikuvan, että palkat maksetaan pärstäkertoimen mukaan.”

Mutta niinhän ne maksetaan. Ei minullekaan makseta taulukkopalkkaa, vaan palkkaa, jonka työnantaja haluaa maksaa juuri minulle. Parempi- ja huonompipalkkaisia talosta löytyy varmasti.

Kiilablogi on tehnyt kyselyn kesätyön ha(l)usta media-alalla. Kommentit hakijoilta kertovat, että kesätyön hakeminen on suuri tuskan aihe, kun mitään ei ensi hädässä tahdo löytyä, ja toisaalta työnantajat hyppyyttävät hakijoita mennen tullen.

Minun on vaikea antaa neuvoja kenellekään, koska en teknisesti ottaen ole koskaan ollut kesätöissä (vaikka olenkin ollut kesäisin töissä). Yritän silti listata joitakin työllistymisvinkkejä.

Itse käytin seuraavia tapoja hankkiakseni työpaikan, joka sittemmin muuttui kuin itsestään vakinaiseksi:

• Olin liikkeellä nousukaudella. Se on valitettavasti tosiasia, johon tällä hetkellä töitä hakevat eivät voi vaikuttaa.
• Olin aktiivinen free. Mietin juttuni tarkkaan ja sain lähes kaiken myytyä, mitä tarjosin. Free-työn kautta sain pidennettyä ansioluetteloani ja toisaalta hankin suhteita. Muutama nimekäs asiakas tekee hyvää työnhaussa seuraaviin paikkoihin. Nimekkäitä asiakkaita taas saa, kun miettii hyvin tarkkaan, miten myydä juttunsa juuri siihen nimenomaiseen lehteen.
• Tein aktiivisesti töitä pienlehdissä, millä voi kerätä jonkinlaisia tienestejä ja pitää omaa ammattitaitoaan yllä. Pienlehtien ei tarvitse tarkoittaa läpeensä kaupallisia tiedotuslehtiä, vaan myös journalistisesti hyvätasoisia harraste- tai paikallislehtiä.
• Pidin blogia. On yllättävää, kuinka sen kautta voi kertyä suhteita, joita voisi kai vieläkin käyttää hyväkseen, jos olisin työpaikan tarpeessa.
• Menin työharjoitteluun surkealla palkalla. Siitä aukeni kuitenkin hyvä työpaikka mainiolla palkalla.

Tunnen ihmisen, joka pyydettiin kesätöihin sen jälkeen, kun hän oli ensin avustanut nykyistä työnantajaansa free-toimittajana. Kesätyöstä irtosi määräaikainen työsuhde, joka muuttui myöhemmin vakituiseksi.

Työnantajat eivät halua töihin ketä tahansa. He haluavat ihmisiä, joita uskovat ehdottomasti tarvitsevansa. Töihin pääsee, kun pystyy vastaamaan mielikuviin. On aivan eri asia olla hyvä kuin näyttää hyvältä. Missään ei ole sellaista pörssiä, jossa journalisteja verrattaisiin toisiinsa. Niinpä aktiivisuus monella saralla luo mielikuvan pätevästä journalistista, vaikka työnantajalla ei ole mitään keinoja vertailla yksittäistä työnhakijaa kaikkiin niihin muihin, jotka eivät ole vielä päässeet näyttämään kykyjään.

Tiedän, että työnhaku on vaikeaa ja osittain kyse on silkasta tuurista. Kehottaisin kesätyöahdistuksesta kärsiviä käyttämään energiaa työllistymiseen talviaikana. Kuka kesätöitä tarvitsee, jos pystyy hankkimaan alan töitä ympäri vuoden?

Kesällä perustamani Facebook-ryhmä Hitaan journalismin puolesta on alkanut kasvaa uskomattoman ällistyttävällä tavalla. Itse asiassa (Susan?) ruususen unta nukkunut ryhmä on saanut parin viime viikon aikana aivan yllättäen 1 000 uutta jäsentä.

Nopeus yllätti hitaan. Kasvun kehitys on jäänyt minulta ylläpitäjänä huomaamatta. Toisin sanoen en osaa tarkalleen sanoa, mikä oli se päivä, kun padot avautuivat, ja koko Facebook-maailma halusi tulla kannattamaan hidasta journalismia. Sen tiedän ainakin, että pelkästään viimeisen vuorokauden aikana ryhmään on tullut noin 400 uutta jäsentä.

Olen innokkuudesta vilpittömän iloinen. Ryhmän sivulla käydään mielenkiintoista keskustelua aiheesta. Ota sinäkin osaa!

Arvo Tuominen kysyy muuten ryhmän seinällä:

“Liityin tähän hieman hitaasti eli vasta nyt ja ihmettelen, miten journalismi voi olla niin hätäistä, kun kaikki näyttävät kuuluvan tähän hitaan journalismin ryhmään?”

Sanos se.

Havainto toimittajan elämästä, osa 6: Toimittajan työssä toteutuu yleensä joku näistä tilanteista: 1) Et tiedä, mitä et tiedä; 2) tiedät, mitä et tiedä; 3) tiedät, mutta et ole varma; 4) tunnet itsesi vakuuttuneeksi, että tiedät. Kun käytännön tilanteissa pitää tehdä julkaisupäätöksiä, joutuu usein arpomaan kolmos- ja nelosvaihtoehtojen välillä.

Tämä tuli mieleeni, kun luin Iltalehdestä Espoon joukkomurhasta yksityiskohtia, jotka olivat huhuina tiedossa jo torstaina, mutta joille ei vielä silloin löydetty riittävää vahvistusta.

Päivitys: Ilta-Sanomat muuten vihjasi, että Iltalehden tiedot ovat vääriä.

Helsingin Sanomat on käynyt haastattelemassa Turun Sanomien uutta vastaavaa päätoimittajaa Kari Vainiota. Asiallisen haastattelun sekaan on saatu erittäin hupaisa pätkä:

“Aamulehden mainitseminen tuntuu kuitenkin hiukan kiristävän Vainion äänihuulia, sillä valtakunnanjulkisuudessa Turun Sanomat on viime vuosina jäänyt pahasti tamperelaisten varjoon. Lukijamäärissäkin Aamulehti on karannut Turun Sanomilta, jonka levikki on vajaat 112 000 kappaletta.

‘Välillä on tuntunut epäreilulta, kun Aamulehteä on ylistetty niin edistykselliseksi lehdeksi. On tullut mieleen, että eivätkö ne lue meidän lehteä.’

‘Pitäähän lehteä uudistaa, mutta kyllä minä uskon tiettyyn turunsanomalaisuuteen – että kerrotaan uutiset ja uutisten taustat, mutta vältetään pinnallisuutta.’

Vainio myöntää, että Turun Sanomista voi joskus saada vähän tylsän kuvan, mutta se johtuu hänen mielestään ainakin osin ulkoasusta, jota uusi päätoimittaja haluaa uudistaa.”

Sehän on iloinen uutinen, että Turun Sanomissa on vihdoinkin tajuttu, että lehti näyttää lähinnä vuoden 1994 toisinnolta. Sinänsä pätevät jutut hukkuvat ihan järkyttävän rumaan ulkoasuun ja täysin epäloogiseen taittoon. Miten 2000-luvun lehdessä kotimaan uutiset voivat olla sekä lehden alkupäässä että mainosten tilkkeenä takasivulla?

Suomen Kuvalehden toimittaja Jari Lindholm kommentoi blogissaan myös omalta osaltaan Aamulehteä:

“Vainion ei pitäisi kuitenkaan liikaa harmitella, että Aamulehteä kehutaan. Aamulehdellä voi olla hyvä nousukiito, ja lehdessä on erinomaisia reporttereita, mutta editointi on köykäistä, ulkoasu kammottava ja arvobarometriperustainen juttuideointi käsittämätöntä. Lisäksi lehden verkkotoimitus on ilmeisen pahasti koukussa hassuheinään, ainakin otsikoista päätellen (”Järkyttävä uskonnollinen rituaali: Pikkuvauvoja heitellään alas moskeijan katolta – Katso video!”)

Aamulehdellä on kuitenkin teräväsanainen päätoimittaja, joka kirjoittaa hauskasti eikä kaihda julkisuutta. Ehkä Vainio voisi ottaa Apusesta mallia.

Voinen ottaa editointiin kantaa, koska juttuni ovat Aamulehdessä editoinnin kohde, enkä itse juurikaan editoi. Kirjoitin takavuosina freelancerina Suomen Kuvalehteen muutaman jutun ja olen tehnyt paljon töitä pienlehdissä. Missään muualla minun juttujani ei ole editoitu yhtä taitavasti ja nuorta kirjoittajaa kasvattavasti kuin Aamulehdessä, vaikka minulla ei sinänsä ole SK:n editointityylistäkään valittamista.

Arvobarometrilla Lindholm viittaa RISC-tutkimukseen, jota tosiaan luetaan Aamulehdessä, kuten monessa muussakin lehdessä. En osaa sanoa koko lehden kattavasti, miten paljon se vaikuttaa ideointiin. Omien juttujeni aiheet keksin usein itse tai yhteistyössä kollegan tai lähimmän esimiehen kanssa. Useimmiten aiheet tulevat elävästä elämästä, joskus vaikkapa jostain Radiouutisten pikkusähkeestä, joka jää pyörimään mieleen ja herättää ajatuksia.

Havainto toimittajan elämästä, osa 2: Jos haluamansa haastateltavan saa kiinni yhdellä puhelinsoitolla ja hän antaa kaikki tarvittavat tiedot hyvin ystävällisesti höystettynä herkullisilla sitaateilla, alkaa toimittaja epäillä, että asiassa on koira haudattuna. Ei tämä voi olla näin helppoa.

Hiljattain perustamani hitaan journalismin puolesta -ryhmä on saanut vakavan kilpailijan. Kari Haakana perusti tiistaina Facebookiin ryhmän nopean journalismin puolesta.

Ryhmän perustelut kuuluvat:

“Toimittajakunnassa on viime vuosina yleistynyt käsitys, jonka mukaan jutuista tulee parempia hauduttamalla. Koneen ääressä istutaan päivä- tai jopa viikkokausia ‘kehittämässä jutun kaarta’, ‘terävöittämässä dramaturgiaa’ ja muuta täydennyskursseilla opittua scheissea.

Nopeita juttuja halveerataan. Yleisön odotetaan haluavan monimutkaisia rakenteita, vähintään seitsensivuisia maratonjuttuja ja syvällistä kerrontaa. Joskus näin onkin, mutta lähtökohtaisesti journalismi on nopeaa ja lyhyttä, uutismaista hommaa. Jos pidempi muoto kiinnostaa, niin olisi ehkä parempi kokeilla kuitenkin sitä romaanin kirjoittamista eikä hyvää journalismia haluavan yleisön rasittamista loputtomalla koukeroinnilla.

Tässä ryhmässä tekijät ja lukijat symppaavat nopeaa journalismia. Keskeisiä ajatuksia ovat:

• Nyt ********* se juttu valmiiksi!
• Joskus ne viisi lisäminuuttia vaan ovat liikaa.
• Tärkeintä ei ole toimittajan itseilmaisu vaan juttu. Juttu! Kässäätkö?
• Joo, mutta kato Ilkka Malmberg on vähän eri juttu. Ja sä et ole Ilkka Malmberg.”

Mitäpä tähän voisi enää lisätä kuin että en halunnut ryhtyä kirjailijaksi. Se tarkoittaa yksinäistä puurtamista jopa vuoden verran jonkin teoksen eteen, jonka kriitikot kumminkin lyttäävät saman tien.

Toimittajan hommissa näkee sentään ihmisiä – jos ei muulloin niin gallup-keikoilla!

Nopeaa ja hidasta journalismia kannattavien jäsenet ovat osittain samoja. En malta olla sanomatta, että KOITTAKAA NYT PÄÄTTÄÄ. Tämä alkaa hiljalleen muistuttaa keskustelua sanomalehden aamupalaverissa. Ensin kaikki ovat yhtä mieltä, sitten kaikki ovat toista mieltä, kunnes kaikki ovat sitä mieltä, mitä pomo on.

P.S. Yhden kirosanan sensuroin.