Tulivuorenpurkaus alkoi jo viime viikolla, mutta vasta nyt maanantaina näin Hesarissa ensimmäisen jutun, jossa kerrottiin vähän niidenkin islantilaisten arjesta, joita purkaus eniten koskettaa. Pisteet siitä Helsingin Sanomille. Freelancer-toimittaja Satu Rämö raportoi HS:ssä:

“‘Keskellä päivää oli pimeämpää kuin talviyönä. Linnut lensivät tuhkapilveen ja kuolivat. Aurinko pimeni. Se oli järkyttävää’, kertoo Anna Birna Ólafsdóttir Varmahlídin maatilalta.”

Siinä on draamaa, jonka tiedotusvälineet ovat lähes tyystin hukanneet.

On totta, että Islannissa ei ole juuri nyt montakaan suomalaista toimittajaa, mutta minusta on aika oireellista, että maasta saadaan draamaa ja tarinaa vasta muutaman päivän viiveellä. Erinomaisesti toimitettu Laavaunelmia-blogi on ollut Islannin tilanteen seuraamisessa paljon parempi tiedotusväline kuin perinteiset suomalaiset sanomalehdet tai Yle. Laavaunelmia on tarjonnut loistavasti tunnelmaa, kuvia ja videoita. Juuri sitä, mitä minä olen kaivannut Islannin tulivuorenpurkausten käänteitä seuratessani.

Hus sinne lukemaan!

Blogin tekstit ovat tauonkin aikana kommentoitavissa ja blogi pysyy auki, vaikka uusia kirjoituksia ei ilmestykään.

Tauon aikana voit lukea satunnaisesti ilmestyviä kolumnejani Aamulehden Asiat ja Ihmiset -liitteistä.

Mukavaa loppuvuotta blogini lukijoille. Nähdään!

Kari Haakana (paras ammatillinen blogi)

Lehti (kunniamaininta, hauskin blogi)

Colour me tai vastaava “neuleblogi” (paras harrasteblogi)

Pinseri (saa paljon kannatusta, mutta ei tule palkituksi, koska blogin pitäjä on itse tuomaristossa)

Journalismi voi kertoa hyvin yksityisistäkin tapahtumista tai asioista, mutta pohjimmiltaan journalismi kertoo vain merkittävää yleistä kiinnostusta herättävistä aiheista ja asioista. Lause vaikuttaa ristiriitaiselta, mutta antakaa kun perustelen.

Journalismin tarkoitus ei ole kertoa esimerkiksi toimittajan kauppareissusta, mutta silti hyvä lehtijuttu voi kertoa kauppareissusta, jos elävän elämän esimerkillä on jotain yleistä merkitystä tai jos se toimii symbolina laajemmalle ilmiölle.

Kertomus siitä, kuinka naapurin Matti liukastui pihalla ja katkaisi jalkansa ei ole journalismia, ellei Matin liukastuminen toimi esimerkkinä sille, kuinka helppo hiekoittamattomilla pihateillä on liukastella näinä lämpiminä talvina. Tämä on siis sitä journalismia, jota yleensä tekevät ammattikirjoittajat.

Harrastuksena ylläpidetyt blogit sen sijaan usein kertovat kauppareissuista, poikaystävistä, sukan kutomisesta, uuden tietokonepelin testaamisesta ja niin edelleen. Tämä kaikki voi olla kiinnostavaa, mutta se vain harvoin on kiinnostavaa muille kuin kirjoittajalle itselleen ja tämän lähipiirille.

Entäs sitten ammatilliset blogit? Ne voivat olla journalismia, jos blogi keskittyy asioihin, jotka ovat yleisesti kiinnostavia. Havaintovihko on usein journalismia, mutta ei aina. Välillä minäkin kirjoitan asioista, jotka ovat kiinnostavia vain minulle itselleni ja ehkä pienelle joukolle muita ihmisiä.

Määritelmäni ei ole täydellinen eikä kaikkea netin tarjontaa voi lokeroida tämän määritelmän kautta. Tässä kuitenkin oma yritykseni johtaa keskustelua syvemmälle tasolle. Erkka teki jo oman osuutensa.

Tästä voi vetää vain sen johtopäätöksen, että bloggaajien mielestä olisi oikeastaan parempi, jos blogeista ei kirjoitettaisi lehdistössä mitään. Blogiharrastajien kyky nähdä oma toimintansa kriittisessä valossa – tai ylipäätään missään valossa – selvästi ontuu. Mitä tahansa blogeista kirjoittaakaan, se on aina väärin.

Tällä kertaa bloggaajia närästää huomio siitä, että blogit sisältävät enimmäkseen viihdettä. Tätä ei saa ilmeisesti sanoa ääneen, koska printtimediakin sisältää viihdettä. En ymmärrä bloggaajien kritiikkiä.

Vuosia sitten blogit olivat henkilökohtaisia päiväkirjoja, joissa ihmiset kertoivat esimerkiksi siitä, miltä tänään tuntuu. Ilmiön toisessa aallossa tulivat idealistit, jotka halusivat luoda vastavoiman valtamedialle. Ja kuten Hesarin Esa Mäkinen minusta hyvin osoittaa, vuonna 2008 Suomen blogeista puuttuvat laajassa mittakaavassa todelliset vakiintuneiden tiedotusvälineiden vaihtoehdot. Yhteiskunnallisia blogeja on, mutta niitä on kovin vähän.

Tietokone-lehden Tero Lehdon mielestä tällä ei ole merkitystä:

“Nettisensuuri, tekijänoikeuskeskustelu, Lex Nokia (työntekijöiden urkintalaki) ja moni muu aihe ovat olleet ensin juuri blogien käsittelyssä ennen kuin ns. valtamedia on ottanut ne kriittiseen käsittelyyn.

Sanoisin, että tässä asiassa tärkeämpää on keskustelun taso ja viestien perillemeno kuin se, kuinka moni on asiasta kirjoittamassa.”

Jos kuitenkin rehellisesti katsotaan vallitsevia trendejä, tällainen vaihtoehtoisten näkökulmien esille tuominen on aika pienessä vähemmistössä olevien bloggaajien puuhaa. Otetaan vertauskuva: ei kaikkia suomalaisia voi kutsua ruotsinkielisiksi vain siksi, että meillä on 5,5% ruotsinkielinen vähemmistö.

Ihmiset keskittyvät blogeissa edelleen suurelta osin vapaa-aikaan, jota voi kutsua myös viihteeksi. Mitä pahaa siinä on, että blogeja kutsutaan viihteeksi?

Esimerkiksi Sedis haluaa tuntuvasti korostaa kansalaisjournalismin asemaa:

“Kansalaisjournalismin määrittely journalistisesti määritellyn sisällön kautta on mielestäni virhe: kyse ei ole kilpailusta, kuten pöljimmät toimittajat ajattelevat, vaan uusin asioiden keksimisestä, täydentämisestä, puutteiden ja virheiden korjaamisesta. Tässä mielessä neuleblogit ja arkipäivän kommentaarit ovat julkaisuina mitä mainioin kansalaisjournalismin muoto.”

Journalismi-sanalla on kuitenkin oma merkityksensä. Esimerkiksi Wikipedia määrittelee sanan näin:

“Journalismi on opinala, jonka tehtävänä on kerätä, varmentaa ja analysoida tietoa ja esittää se joukkoviestimien avulla esimerkiksi uutisten muodossa. Sen kohteena ovat erityisesti tärkeät, ajankohtaiset ja kiinnostavat asiat ja ihmiset. Journalismia harjoittavat journalistit eli toimittajat.”

Kansalaisjournalismi on tätä analogiaa käyttäen siis tavallisen rivikansalaisen tuottamaa sisältöä, joka edes auttavasti täyttää ammattijournalismin kriteerit. Mielipidekirjoittelu ajankohtaisista uutisaiheista voisi olla kansalaisjournalismia. Nopola News on erityisesti sitä.

Neuleblogit eivät täytä näitä kriteereitä, mutta eihän niiden tarvitsekaan. Blogosfääri on täynnä viihdettä ja siinä kategoriassa muun muassa neuleblogeille on oma paikkansa.

Päivitys: Kannattaa lukea toimittaja Esa Mäkisen vastaus keskusteluun.

Ennustan, että sana yleistyy tarkoittamaan yksittäistä blogikirjoitusta. Näin siksi, että varsinkin toimittajat käyttävät nykyään blogi-sanaa “väärin”, siis juuri tässä uudemmassa merkityksessä. Tyypillisesti tällaiset ihmiset ovat kirjoittajia, jotka ovat alkaneet blogata vasta, kun blogeista tuli pari vuotta sitten muoti-ilmiö varsinkin tiedotusvälineissä. (Ilmiön syntymistä edesauttoi kovasti Anssi Miettisen lehtijuttu Kuukausiliitteessä ja siihen liittyvä blogi.)

Uusilla bloggaajilla ei ole hallussaan perinteistä blogisanastoa tai käsitystä siitä, millainen ilmiö blogit olivat aiemmin. Uudet kirjoittajat kuitenkin edustavat sitä suurta yleisöä, joka lopulta muovaa kielen haluamakseen. Niinpä blogi-sanan merkityskin luultavimmin muuttuu.

Sekös pännii nörttejä.

Perustin aikoinaan ammatillisen blogin, koska ajattelin, että freelancerina siitä olisi etua työtäni ajatellen. Sittemmin olen huomannut, että blogiani luetaan muun muassa 5-10 maakuntalehdessä, kahdessa tv-yhtiössä, valtakunnallisessa sanomalehdessä, paikallisradiokanavalla, tietotoimistossa, aikakauslehtikustantamossa, eduskunnassa, puoluetoimistossa, ammattiliitossa, useissa mainostoimistoissa sekä lukuisissa opiskelija-asunnoissa suurissa kaupungeissa. Lukijoita on ollut huippupäivinä 1 000 ja keskivertopäivinä yli 400. Todellisia lukijoita on silti selvästi vähemmän, sillä yhä suurempi osa liikenteestä on nykyään robottien muodostamaa: erilaiset hakukoneet Googlesta alkaen käyvät ahkerasti sivuilla ja lisäksi hakkereiden ylläpitämät robotit käyvät säännöllisesti kokeilemassa, saisiko blogini kautta levitettyä roskapostia.

Onko blogin pitämisestä sitten ollut konkreettista hyötyä? Tuskin. Nykyään en ole freelancer, vaan minulla on kokopäivätyö. Blogillani tuskin on kuitenkaan ollut vaikutusta asiassa. Ainoa konkreettinen hyöty lienee, että kun joskus poikkean tapahtumissa, joissa on muiden tiedotusvälineiden toimittajia paikalla, joku yleensä tunnistaa minut joukosta. Se on tietenkin mukavaa, koska kollegoiden kanssa keskustelemisesta oppii paljon.

Tähteä minusta ei ole tullut, ei päivätyössäni eikä blogien maailmassa. Hyvä niin, sillä muuten lähipiirilläni olisi liian kova työ pitää jalkani maassa. Suhteellisuudentajua ovat minulle opettaneet myös ne lukuisat kommentaattorit, jotka ovat jakaneet tasaisesti sekä kiitosta että kritiikkiä, joskus hyvin kiperääkin. Kommentteja on tullut tätä kirjoittaessa yhteensä 791, eli sataset paukkuvat kohta niissäkin.

Olen kiitollinen jokaisesta kommentista, ovatpa ne sitten tulleet kavereiltani, kollegoiltani tai satunnaisilta kävijöiltä. Olen onnellinen, että elämme vapaassa maassa, jossa kaikilla on tasapuolinen sananvapaus ja nykyään myös teknologiset välineet jatkuvaan keskinäiseen kommunikointiin. Internet ei eristä, vaan yhdistää.

Tähän väliin en malta olla hehkuttamatta toista merkkipaalua. Teppo Moisio on saanut sadan tuntemattoman kuvasarjan valmiiksi. Moisio aloitti keväällä 2007 sarjan, jossa hän päätti kuvata 100 kadulla vastaan tulevaa ihmistä ja jututtaa heitä kuvaamisen ohessa. Nyt tuo sarja on lopulta valmis. Onnittelut, Teppo! Ota tämä kunnianosoituksena, että haluan kirjoittaa sarjastasi tässä juhlamerkinnässäni. Tepon sarja on osoitus siitä, mitä uuttera toimittaja tarvitsee: kykyä saada ihmiset kertomaan tarinoistaan. Sitä taitoa itsekin hion lähes joka päivä töissä.

Jatkossa yritän aktiivisesti harventaa blogini päivitystahtia ja keskittyä enemmän muihin harrastuksiini ja työhöni. Se ei kuitenkaan tarkoita, että Havaintovihko kuolisi kokonaan. Jos hyvin käy, vielä joskus kirjoitan blogini 1 000. kirjoitusta.

Sitä odotellessa: kiitos teille kaikille.